Mitä tekee yksittäisillä oivalluksilla? Mietin tuossa äsken asioita epämoraalisen nettikeskustelun lomassa ja koin keksiväni vähän väliä jotain huippuälykästä itsestäni. Tai ainakin oivaltelin silloin tällöin jotain.

Merkittäköön muuten aikakirjoihin, sikäli kun taannoin unohdin sen tehdä, että vastasin deitti-ilmoitukseen! Tapahtumasta on nyt ehkä pari, kolme viikkoa. Joku suomen kielen opiskelija etsi seuraa ilmoituksella, jossa oli yhdyssanavirhe. Tilanne oli aivan liian herkullinen ohitettavaksi.

Eikä homma jäänyt siihen. Vastasin myös toiseen deitti-ilmoitukseen. Siinä joku etsi elämäänsä kyllästynyttä, kyynistä ja kylmää naisihmistä, joka uskoo elämän riemujen olevan jo takanapäin. Kerroin olevani hänen unelmiensa nainen.

On epätoivoista laittaa deitti-ilmoitus, vielä epätoivoisempaa vastata sellaiseen, mutta sanat eivät riitä kuvailemaan epätoivon määrää, kun deitti-ilmoitukseen vastaaja ei saa enää vastausta!

Kumpikaan ei ole esittänyt kiitoksia siitä, että olen vastannut heidän epätoivoisiin virtuaalikutsuhuutoihinsa.

Päivän sosiaalinen kontaktini, ainoa sellainen, sujui seuraavasti:
Minä: Tässä on sun kellos. Menenkin tästä häiritsemästä.
Kontakti: Hyvä!

Kyllä on taas ollut hieno päivä!

Tajusin, että pystyn kasvotta luomaan kohtalaisen laadukkaasti kontakteja, koska pelkän tekstin välityksellä käytän oikeastaan vain vahvuuksiani. Heikkouteni ovat silloin sivussa. Mutta kun pitäisi osata vuorovaikuttaa muutenkin kuin kirjaimia jonoon takomalla, hommasta ei tule mitään. Johtunee pärstä- ja kokovartalokertoimestani.

Katselin vuokrakämppäilmoituksia. Jossain olisi asunto Aijalantiellä Aijalassa. Mahtaa olla surullinen paikka. Ahdistuin aivan valtavasti koko asunnonhankinta-ajatuksesta, käperryin hetkeksi sängylle pienelle kerälle, kuvittelin olevani koira ja lähdin valmentamaan.