Olen miettinyt näitä ihmissuhdejuttuja. Katselin taas Mikkoa hallilla, ja onhan hän kyllä tosi lähellä kaikkea sitä, mitä ihmiseltä voisin haluta. Pitäisikö uskaltaa vonkua pettäjää takaisin, kerjätä uutta mahdollisuutta, repiä haavoja ja kääntää puukkoa omassa selässään?

Ei ehkä. Tuntuu kivuliaalta. Ja mitä silläkin voisi saavuttaa, aika-avaruusvääristymän takaisin ahdistukseen ja epävarmuuteen?

Onkohan niin, että jos vain jaksaa panostaa suhteeseen, sen voi saada toimivaksi melkein kenen kanssa tahansa ja toisaalta tuhota yhtä nopeasti, vähintään yhtä helposti kenen kanssa tahansa? Eli onko edes mitään järkeä yrittää etsiä jotain täydellistä, vai pitäisikö vain ottaa joku, joka niin ikään uskoo työntekoon?

Ainakaan mihinkään tosirakkauksiin en enää suostu uskomaan.

Vai ovatko kaikki ihmissuhteet vain ohimeneviä hetkiä elämässä?