Olen tavattoman surumielinen. Olo on ollut viikon verran ihan ihmeellinen.

Viikko sitten tiistaina muistan tunteneeni, ettei uidessa kaikki ollut kunnossa. Heikotti, ja kun uimme kovaa, en saanut hengitettyä ihan niin kuin olisin halunnut. Tuntui, että pitää vetää syvään henkeä. Kovan sarjan jälkeen, jonkin ajan päästä, tuli kummallinen tärisevä olo, joka ei tuntunut lihaksissa vaan yleisesti vain. Uidessa teki mieli pitää silmät kiinni, kun ei vain jaksaisi - sellainen nukutusväsymys - ja oli hutera olo. Keskiviikkona sama jatkui. Nyt homma toistui taas eilen.

Tänään olin verikokeissa, pitkän tympääntymisen jälkeen. Sain nimittäin varattu YTHS:n terveydenhoitajalle ajan tasan yhdeksitoista, mutta vielä 11.30 minua ei oltu pyydetty sisälle. Terveydenhoitajan tehtävä olisi ollut vain antaa lähete labraan. Kävin kysymässä, kauanko mahdollisesti vielä menee, ja vastaanotossa joku vain arvaili, että eipä varmaan kauankaan. Kymmenen minuuttia myöhemmin kävin uudestaan urputtamassa, ja toinen terveydenhoitaja suostui tulemaan kanssani koputtelemaan oveen, jonka takaa ei sitten löytynytkään ketään.

Hienosti meni sekin homma.

Pääsin lopulta labraan, mutta tuskinpa noista taaskaan mitään selviää. En muista, että verikokeissa olisi koskaan ollut mitään outoa, vaikka kaikenlaista pientä olen sairastellutkin.

Perjantaina on astmalääkäri. Jospa ne vaikka tällä kertaa löytäisivätkin jotain.

Esko menee huomenna viimeistä päivää töihin. Ikinä. Olen siitä suunnattoman surullinen. Lopullinen eläkkeelle jääminen tuntuu jotenkin niin luovuttamiselta ja toisaalta vääryydeltä, koska tiedän, että Esko olisi halunnut jatkaa töissä. Ei täällä kotona kukaan kestä olla.

Tänään on pitkästä aikaa koko perhe koolla. Esko eristäytyy tekemään töitä viimeistä kertaa, kai se sitäkin harmittaa. Romeo vinkuu ahdistustaan. Anneli ja Saija kinaavat, ja Saija valittaa, miten täällä ei ole kivaa.

Aika onnetonta, että ainoa kaverini on oma siskoni, joka ei halua olla täällä ja saattaa vaikka muuttaa Helsinkiin.

Sitten minulla ei ole enää ketään, jonka kanssa tehdä mitään. Ei vain niin ketään.

Eilen hallilla pari ihmistä oli sitä mieltä, että minun pitäisi tehdä muutakin kuin uintijuttuja. Olen eri mieltä. Kai sitä voi elämänsä omistaa.

Pääsen kai kuitenkin syksyllä muutamaksi kuukaudeksi koeajalle sellaiseen kohtalaisen hyvään ryhmään, siis uimaan. Marraskuun alku on kuitenkin ehdoton takaraja, johon mennessä täytyy GP-rajat taas alittaa. Mitä jos en pysty? Mitä jos olen taas oudosti puolikuntoinen ja sairas? Sitten tipun jonnekin systeemin ulkopuolelle. Olen päässyt nelisatasen alle viiden minuutin viimeksi puolitoista vuotta sitten.

Eilen alkoi itkettääkin kesken treenien ilman mitään syytä. Oli vain heikko olo ja itketti. En silti noussut ylös, vaikka olisi tehnyt mieli, vaan uin kiltisti kaiken. Kai siitäkin parempi olo tuli.

Ainoa positiiviselta juuri nyt tuntuva juttu on se, että postista tuli kuusi uintivalmennuskirjaa.

On ikävä niin mielettömän monta ihmistä.