Elän usvassa. Ajantajuni on hämärtynyt tai oikeastaan kadonnut kokonaan. Parikka kaipailee äkäisenä juttuja, jotka olen unohtanut täysin. En tiedä, miten kehtaan kertoa. Aivot eivät toimi. Pelkään, että menetän vähäiset työni, koska olen epäluotettava.

En oikein osaa ajatella mitään. Tämä koko olotila ei ole oikeastaan ajatuksenjuoksua vaan vain tunnetta, jatkuvaa pahaa oloa, sellaista kipristävää ahdistusta, joka vetää minut pieneen kasaan.

Eilen oli vapunaatto, jolloin kuuluisi olla suunnattoman hauskaa. Minä itkin kotona - tai täällä Kaarinassa. En oikein enää tiedä, missä on koti. Sellainen lakkasi olemasta, kun Mikko lähti. Täällä Kaarinassakin olen vain jotenkin kylässä, eikä kämpällä voi olla. Siellä on sekaista, likaista, pahanhajuista ja yksinäistä. Pelkkä tavaroiden hakeminen sieltä tuntuu kiduttavalta. Olenkin jotenkin irrallaan kaikesta, kuljen vain iso reppu mukanani ympäriinsä tietämättä, missä seuraavan yön vietän.

Yritin toissailtana olla sosiaalinen. Lähdin Annan ja parin muun uimahallityypin kanssa baariin. Jostain käsittämättömästä syystä päädyimme Lyniin, teinihelvettien aateliin. Pöytäseurueeseemme liittyikin joku juuri 18 vuotta täyttänyt sankari, mikä kuvasi paikan meininkiä erinomaisesti.

Mietin koko illan vain sitä, voisinko tekstata Mikolle. Yritin muotoilla sanoja, mutta onneksi kännykkä oli unohtunut autoon. Olin päivällä Mikolle tosi ilkeä, kun törmäsimme hallilla. Yritin jotenkin puolustautua, rakentaa vihaa pettämisestä johtuen. Samalla kuitenkin haluaisin käpertyä syliin, kerjätä anteeksiantoa ja anella uutta mahdollisuutta.

Niin. Tämä päivä on ollut lähinnä pohdiskelua. Olin Romeon kanssa pitkähköllä lenkillä kauniissa kevätsäässä, ja koko ajan vain murehdin. Harmittaa jopa kesän tulo: menee paras vuodenaika ihan hukkaan tämän masennuksen keskellä. Olen yrittänyt rakentaa ajatuksissani tilaa, jossa voisin sietää olotilaani. Koko ajan siihen kuuluu vain Mikko. Samalla ajatus Mikosta on ainoa, joka saa minut näkemään tulevaisuudessa mitään. "Ehkä vähän ajan päästä Mikko jaksaa taas minua, ehkä hän näkee sairauteni alle, ehkä saan tilaisuuden osoittaa, että osaan pitää hauskaa ja että meillä voi olla yhdessä kivaa."

Puhuin eilen paljon tästä tilanteestani. Tunnen huonoa omaatuntoa siitä, miten huolestutan läheisiä ihmisiä, mutta olisi melko epärehellistä myös valehdella. Kertomatta voisin jättää, mutta jokainen lähelleni tuleva kyllä huomaa, etteivät asiat ole hyvin.

Tämä on karua kerrottavaa, mutta eilen tajusin pelkääväni enemmän sitä, että en kuolekaan, kuin itse kuolemaa.

En voi odottaa syksyyn. Minun on pakko päästä jonnekin hoitoon jo aiemmin. Haluan ainakin tietää, auttaako se.

Valmentaminen ja uiminen ovat ainoat asiat, jotka saavat pahan olon taka-alalle edes hetkeksi. Valmentaminen myös sitoo minua, ja se on hyvä. Vastuu pakottaa jaksamaan hallille, ja siellä olo on ainakin toistaiseksi aina helpottanut - kunnes Mikko ilmaantuu paikalle. Valitettavasti kohtaamisia on tiedossa lähes päivittäin.