Elän usvassa. Ajantajuni on hämärtynyt tai oikeastaan kadonnut
kokonaan. Parikka kaipailee äkäisenä juttuja, jotka olen unohtanut
täysin. En tiedä, miten kehtaan kertoa. Aivot eivät toimi. Pelkään,
että menetän vähäiset työni, koska olen epäluotettava.
En oikein osaa ajatella mitään. Tämä koko olotila ei ole oikeastaan
ajatuksenjuoksua vaan vain tunnetta, jatkuvaa pahaa oloa, sellaista
kipristävää ahdistusta, joka vetää minut pieneen kasaan.
Eilen oli vapunaatto, jolloin kuuluisi olla suunnattoman hauskaa. Minä
itkin kotona - tai täällä Kaarinassa. En oikein enää tiedä, missä on
koti. Sellainen lakkasi olemasta, kun Mikko lähti. Täällä Kaarinassakin
olen vain jotenkin kylässä, eikä kämpällä voi olla. Siellä on sekaista,
likaista, pahanhajuista ja yksinäistä. Pelkkä tavaroiden hakeminen
sieltä tuntuu kiduttavalta. Olenkin jotenkin irrallaan kaikesta, kuljen
vain iso reppu mukanani ympäriinsä tietämättä, missä seuraavan yön
vietän.
Yritin toissailtana olla sosiaalinen. Lähdin Annan ja parin muun
uimahallityypin kanssa baariin. Jostain käsittämättömästä syystä
päädyimme Lyniin, teinihelvettien aateliin. Pöytäseurueeseemme
liittyikin joku juuri 18 vuotta täyttänyt sankari, mikä kuvasi paikan
meininkiä erinomaisesti.
Mietin koko illan vain sitä, voisinko tekstata Mikolle. Yritin
muotoilla sanoja, mutta onneksi kännykkä oli unohtunut autoon. Olin
päivällä Mikolle tosi ilkeä, kun törmäsimme hallilla. Yritin jotenkin
puolustautua, rakentaa vihaa pettämisestä johtuen. Samalla kuitenkin
haluaisin käpertyä syliin, kerjätä anteeksiantoa ja anella uutta
mahdollisuutta.
Niin. Tämä päivä on ollut lähinnä pohdiskelua. Olin Romeon kanssa
pitkähköllä lenkillä kauniissa kevätsäässä, ja koko ajan vain murehdin.
Harmittaa jopa kesän tulo: menee paras vuodenaika ihan hukkaan tämän
masennuksen keskellä. Olen yrittänyt rakentaa ajatuksissani tilaa,
jossa voisin sietää olotilaani. Koko ajan siihen kuuluu vain Mikko.
Samalla ajatus Mikosta on ainoa, joka saa minut näkemään
tulevaisuudessa mitään. "Ehkä vähän ajan päästä Mikko jaksaa taas
minua, ehkä hän näkee sairauteni alle, ehkä saan tilaisuuden osoittaa,
että osaan pitää hauskaa ja että meillä voi olla yhdessä kivaa."
Puhuin eilen paljon tästä tilanteestani. Tunnen huonoa omaatuntoa
siitä, miten huolestutan läheisiä ihmisiä, mutta olisi melko
epärehellistä myös valehdella. Kertomatta voisin jättää, mutta jokainen
lähelleni tuleva kyllä huomaa, etteivät asiat ole hyvin.
Tämä on karua kerrottavaa, mutta eilen tajusin pelkääväni enemmän sitä, että en kuolekaan, kuin itse kuolemaa.
En voi odottaa syksyyn. Minun on pakko päästä jonnekin hoitoon jo aiemmin. Haluan ainakin tietää, auttaako se.
Valmentaminen ja uiminen ovat ainoat asiat, jotka saavat pahan olon
taka-alalle edes hetkeksi. Valmentaminen myös sitoo minua, ja se on
hyvä. Vastuu pakottaa jaksamaan hallille, ja siellä olo on ainakin
toistaiseksi aina helpottanut - kunnes Mikko ilmaantuu paikalle.
Valitettavasti kohtaamisia on tiedossa lähes päivittäin.
maanantai, 1. toukokuu 2006