Tässä on nyt henkilökohtainen hajoaminen taas pystytty viemään aika pitkälle. Suoraan sanoen kaikki virtuaalisesti mahdolliset keinot on liki main jo otettu käyttöön, ja kieltämättä olo on aika kamala.

Selasin nimittäin äskettäin Facebookissa, josta en siis saanut poistettua tunnareitani, vaikka yritin, Jarin ja Mikon profiileja. Itse asiassa koko katastrofi lähti liikkeelle siitä, että himotti vähän katsoa, mitä Mikko ilmoittaa parisuhdestatuksekseen, koska olen tässä vähän pelotellut itseäni ajatuksella siitä, jos menisin kertomaan Mikolle muutaman valitun totuuden. Aloittaisin varmaankin siitä, että haluan hänet takaisin, ja sitten kertoisin, miten oikeasti olen nyt paljon kypsempi, parempi ja parisuhdeälykkäämpi, sillä oikeasti koen että jotain sellaista kasvua on tapahtunut.

Sitten kuitenkin ajauduin sinne Jarin profiiliin ja löysin pari kuvaa Jarista. En tiedä, mitä sanoisin. Se kaikki on vain jotenkin niin epätodellista, sellaista, mitä on lasten satukirjoissa ja jossain hömppäromaaneissa. Ihan järjetöntä.

Ihan kuin katsoisi jonnekin kymmenen vuoden taakse. Pystyn hajoamaan siihen ihmiseen ihan koska tahansa.

Olen itse asiassa miettinyt tätä ihmissuhdejumitustani tässä nyt muutaman päivän ihan huolellisesti ja mahdollisuuksien mukaan järkeä hyväksi käyttäen. Ilmeisesti olen nyt kuitenkin ajautunut tilanteeseen, jossa olen täysin jumiutunut kahteen ihmiseen. Jariin jämähdin lopullisesti jo yli kymmenen vuotta sitten, eikä se tunne vain muutu. Sitten kuitenkin löysin Mikon, joka onnistui kuin onnistuikin raivaamaan itselleen palasen sydämestäni ja ilmeisesti nyt sitten aika pysyvästi. Minä sen sijaan todella tyylipuhtaasti tappelin koko ajan vastaan, en millään olisi halunnut myöntää, että Mikko "riittää" Jarin jälkeen, ja tajusin sen itsekin vasta liian myöhään.

Nyt kun katselin noita kuvia, kumpaakin, ja mietin ihmisiä, on pakko myöntää, etten taida ikinä löytää Jaria vastaavaa. Mutta jostain käsittämättömästä syystä minun oli kuitenkin hyvä olla Mikon kanssa.

Sitä paitsi tiedän, että voisin olla ihan riittävän hyvä, jopa loistava, kummalle tahansa. Olen varmaan kasvanut viimeisten kolmen vuoden aikana kymmenen vuotta. Olen oikeastaan jo ihan kehäraakki, ja se kyllä vähän pännii. Ääh. Aika tyhmää tällainen angsti. En edes tiedä, miksi tilanne meni nyt tällaiseksi. Olen liidellyt sellaisessa epämääräisessä tyhjyydessä muutaman päivän, en ole oikein tuntenut mitään enkä välittänyt mistään, toistanut vain rutiineja.

Huomaan, että olen kehittänyt uintiohjauksen suhteen jotain, mitä voisi ehkä kutsua ammattitaidoksi, joskaan sitä ammattia ei ole, mutta kuitenkin. Aluksi en ollut pahemmin innoissani tekniikkakurssista, koska sain kaikkein pienimpien uimareiden ryhmän vastuulleni, ja minähän tunnetusti en ole erityisen innostunut pikkulapsista. Jostain olen kuitenkin kyennyt aina altaanreunalle mennessäni repimään sitä osaamista ja rakkautta lajiin niin paljon, että uskon tekeväni ihan riittävän kelvollista työtä.

Olen miettinyt sitäkin, voisiko yksi syy siihen, että jumitan Jarissa, olla siinä ajassa ja siinä minussa. Silloin en ollut masentunut, minulla oli muutamia hyviä kavereita, olin ihan mukana uinnissa ja koulussa - mutta joo, ennen kaikkea en kantanut kaikkea tätä henkistä painolastia, joka nyt viime aikoina on tuhonnut jokaisen ihmissuhteeni. En haluaisi olla näin kyyninen, en mitenkään vapaaehtoisesti ole niin usein toivoton ja surullinen, en ole tilannut postimyynnistä kasaa katkeruutta.

Voisi olla varmaan viisasta yrittää vihdoinkin puhua psykolle noista kahdesta jumituksesta. En vain ole jotenkin pystynyt, en niin suoraan enkä aidosti. En kyllä vieläkään pystyisi sanomaan ääneen niitä asioita, joita en anna itsellenikään anteeksi.

Ei kun hetkinen. Voisikohan sitä perustella itselleen vain sillä, että on nuori ja tyhmä eikä siksi osaa arvostaa toista vaan on ilkeä ja manipuloiva? Ja riittääkö huono itseluottamus perusteeksi sille, että yrittää rajoittaa toisen tekemisiä, kun pelkää, että jos toinen saa liikaa vapautta, en enää kelpaakaan? Järkeilemällä olen nyt osannut jo laatia itselleni säännöstön siitä, miten ikinä ei saa rajoittaa, pitää vain uskaltaa luottaa, vaikka se miten sattuisi.

Jotkut perustelevat idioottimaisia tekemisiään sillä, että olivat milloin humalassa, milloin muuten vain sekaisin. Minusta se ei riitä, kyllä ihmisen pitää aina vastata teoistaan. Ehkä siksi en pystykään hyväksymään sitä, että olen ryssinyt elämäni saumat ja vieläpä kahteen kertaan: mikään nuoruus, typeryys tai itsetuntovamma ei ole tekosyy olla idiootti.