Päivänvalossa kaikki tuntuu järkevämmältä.

Mitä hyötyä on etsiä diagnooseja? Ei kai kukaan ole oikeasti "normaali" - tai jos sellaiseksi joku nimetään, siihenkin eteen varmaan laitetaan jokin koodi. Esimerkiksi F60.9 "Määrittelemätön persoonallisuushäiriö" voisi voitaisiin muuttaa synonyymiksi sanalle "normaali". Ja mitä se sitten haittaa, jos vaikka nykyinen diagnoosini olisi metsässä? Tällä hetkellähän minä ja kutistajat olemme vakaasti sitä mieltä, että kyseessä on toistuva masennus (paperissa lukee F33.1 "Toistuvan masennuksen keskivaikea masennusjakso". Lukee siellä kyllä muutakin, mutta let's not go there.). Jos nyt sitten kävisikin niin, että todellisuudessa minulla olisi jotain kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön viittaavaa, niin hitonkos väliä. Ei paljon kyllä haittaa, jos masennus edes satunnaisesti muuttuisi suureksi aktiivisuudeksi. Saisipahan ehkä edes jotain tehtyä.

Nykyisellään kuitenkaan en saa mitään aikaan. Vaikka nyt perjantai-illan jälkeen en ole vajonnut loputtoman itkun syövereihin, en pysty keskittymään. Viikonlopusta asti olen sykkinyt joka suuntaan kykenemättä oikein keskittymään mihinkään. Ehkä nyt on vain luova kausi päällä. Kenties lääkitys vihdoinkin tehoaa?

Ehkä tämä pakkomielteeni lukea diagnooseja ja luokitella itseäni perustuu siihen tietynlaiseen psykologiseen älyyn, jonka yksi lääkäri arveli pelastavan minut lopulliselta tuholta. Hän uskoi, että kykenen tarkkailemaan ja analysoimaan itseäni ja mielen liikkeitäni niin hyvin, että ymmärrän hakeutua hoitoon.

Toisaalta hän on sikäli ollut väärässä, että vaikka jo vuonna 1999 olin vaikeasti masentunut, varsinaiseen psykoterapiaan en ole suostunut ennen kuin tänä keväänä.

Tarkoitus olisi aloittaa elo- tai syyskuussa kognitiivinen terapia. En ole yhtään innoissani, varsinkaan, jos jotenkin pitäisi muuttua. Eihän vika ole minussa vaan maailmassa! (Toisaalta joka toinen hetki ajattelen, että kaikki on omaa syytäni.)

Ääh. Nukuin kuitenkin melkein neljä tuntia. Kahvilla pärjää, ei ole kuin pientä tärinää kofeiinista. Lihakset tuntuvat lötköiltä, maha isolta ja reidet löllöiltä. Esko lähtee tänään mökille, joten jään vähän orvoksi. Voisi ehkä mennä yöllä kuvaamaan. Ja voisi nysvätä jonkin systeemin, jolla saisin muutamia kuvia kohtalaisen kivasti nettiin. Ei sillä, että erityisemmin haluaisin esitellä otoksiani, oikeastaan päinvastoin, mutta noin niin kuin päiväkirjamielessä voisi jotain tallennella. Kuvat kuitenkin antavat jotain konkreettista itselleni siitä, millaisten visuaalisten ärsykkeiden keskellä olen kulloinkin sompaillut.

Nyt pitää keskittyä. Vihreää, ei punaista!