Eilen oli Ruisrock. Rockfestareilla kuuluu olla kivaa ja hauskaa, muuten ei rockfestaroi oikein.

Minä tein kaiken ihan väärin.

Menimme Saijan kanssa Ruissaloon niin, että jätimme auton viralliselle, maksulliselle parkkipaikalle, josta oli bussikuljetus eteenpäin. Koska minulla kuitenkaan ei ollut yhtään käteistä, piti etsiä automaattia, ja typerinä kysyimme sitä infopisteen tyypiltä, joka neuvoi meidät aivan väärään paikkaan. Päädyimme kävelemään lähes tunnin ylimääräisen patikkamarssin, jonka jälkeen ei enää ollut mieltä mennä takaisin bussin lähtöruutuun. Kävelimme siis koko pätkän suoraan festarialueelle.

Jossain jonkin sillan (Pahaniemi tai jotain) jälkeen alkoi väkeä olla ihan liikaa, ensimmäiset horjahtelivat, edessä olevat matelivat, ja paniikki alkoi iskeä. Siitä se sitten lähti, lähes kymmenen tunnin itku-urakka.

Perillä en oikein sitten tykännytkään mistään, ja Saijakin meni lähinnä oman kaverinsa kanssa. Zen Cafen keikka meni siinä, kun yritin löytää väentungoksesta Saijaa, Sunrise Avenue meni ihan puhtaasti itkiessä (lähinnä Miikaa), ja CMX nyt oli keikkana vähän nihkeä. Olin melkein eturivissä (puolitoista ihmistä minun edessäni), eikä ollut edes ahdasta, mikä kertoo kaiken. Jos CMX:n keikalla on hyvä meno, kymmenenkin metriä lavasta on liian vähän, jotta pystyy olemaan ja hengittämään.

Viimeinen fiasko olikin sitten Maija Vilkkumaa, jonka olisi pitänyt olla kiva, mutta kun olin lähtenyt negatiiviselle linjalle, sitä ei voinut enää muuttaa. Saija hyppelehti iloisesti kaverinsa kanssa, ja minä itkin vieressä. Harmitti, kun en osannut nauttia edes sellaisista jutuista, joista yleensä tykkään.

Satoi vähän, paleli enemmän ja lopuksi oli vain yksinäistä. Minä olin valmis lähtemään yhdeltätoista, Saija yhden aikoihin. Oli pari tuntia siinä sitten ehti miettiä maailmaa.

Kaipa tämä ahdistuksen lisääntyminen johtuu nyt siitä, että valmennuskausi on ohi, uinti on omatoimiharjoittelun varassa vajaan kuukauden, psyko on lomalla ja lääkeannos on pienempi kuin vielä pari kuukautta sitten. Kavereiden kaipuu olisi iso, mutta en oikein osaa kuitenkaan pitää ketään, potkin kaikki väkisin pois. Tiedän olevani kävelevä paradoksi enkä voi sille mitään.

Tämä päivä on ollut typerä, turha, masentava. Tämä on just sellainen päivä, josta taannoin kirjoitin. Koko ajan olen nysvännyt koneella, herätessä sattui kaikkialle, eikä päivä ole muuttunut missään vaiheessa paremmaksi. Kannoin kuitenkin eilen kameraa repussani koko päivän, joten hartiat ovat jumissa, ja pohkeet jumittuivat varmaankin CMX:n keikalla ja yleisemmin kävellessä. Pää jumittui kaikkia idioottihumalaisia katsellessa.

Alkuun tosiaan olosuhteet olivat ihan miellyttävät, mutta en kyllä ihan ymmärrä, mitä hohtoa hommassa siinä vaiheessa enää on, kun kaikkilla on vain metrin kerros roskaa, ihmiset eivät pysy pystyssä, on pimeää ja märkää ja kylmää. Minulle on ihan sama, kuka silloin soittaa ja mitä.

Niinpä. Kukapa tällaista ihmistä seurakseen ottaisi. En lopulta viitsinyt enää edes velvoittaa Saijaa seuraksi, kun tiesin olevani raivostuttavan angstinen.

Itse asiassa tämä asunto passivoi. Kävin tuossa illansuussa kaupassa (ostamassa kohtuuttomasti jäätelöä), ja siellä alkoi jo tulla sellainen olo, että voisi tehdä sitä ja tätä, alkoi oikein innostuttaa. Nyt tänne tunkkaiseen läävään taas tukehtuu.