Ihan satunnaisina ajanhetkinä tulee sellainen "perhana, nyt kyllä otan elämästäni kiinni!" -fiilis. Sitten se menee ohi.

Aina välillä syttyy sellainen uho, että nytpä poistan kaikki jarit, mikot ja paulit puhelimestani, vedän vaatekaapin uusiksi, muutan uuteen kämppään, vaihdan uuteen elämään. Sitten sekunnissa tajuan, etten pysty tekemään tuota kaikkea niin nopeasti, etten ehtisi katua matkalla ja perua ajatusta. Esimerkiksi tämä sohvaprojekti on nyt mennyt ihan naurettavaksi: mitään ei nimittäin tapahdu, vaikka silloin ostohetkellä kaiken piti tapahtua hetinyt.

Jos Paulin viimeisin viesti ei nyt olekaan ihan pelkkää manipulointia ja toiveiden herättelyä, tilanne saattaa muuttua parin viikon päästä. Sitten on pakko suorittaa joku maailmanennätysompelu. Todennäköisyyden voi taas jokainen päätellä itse.

Muutosfiiliksissä maan pinnalle palauttaa myös muisto siitä, miten ahdistuin, kun Mikon jälkeen järjestelin kämppäni uusiksi. Ei ollut kotoisaa, ei ollut hyvä olla.

Tämä on kyllä käsittämätön henkireikä. Itkemisen keskellä ensimmäinen ajatus on vain päästä kirjoittamaan. Melkein aina kirjoittaminen myös helpottaa, vaikka se ei mitään selvyyttä toisiaan. Helpottaapa taas kympillä oloa kuunnella sen exän musiikkia ja pitää siitä!

Ei minusta kyllä taitaisi edes olla laulujen sanoittajaksi. Ei kukaan kestäisi kuunnella niin onnetonta tekstiä. Tuplamerkitys. (Enkä hitossakaan ole vieläkään avannut sitä Wordia...)

Kai tämä itselle kirjoittaminen on oire siitä, ettei ole ketään, jolle kertoa asioita, sellaisia ihan arkisiakin. Esko tuossa kävi ovella kysymässä, mitä kuuluu, ja minä vain itkin ja sanoin, että puhelimessa oltiin inhottavia.
"Kuka?"
"Pauli."
"Ai jaa."
*ovi kiinni*
Eskolla taitaa olla joku näkemys tästä Paulista. Itse asiassa aika pitkälti kaikilla on joku näkemys, eikä se näkemys kohtaa omaani. Jopa Paulilla itsellään on omani kanssa ristiriitainen näkemys hänen sopivuudestaan elämääni. Tosi hyvin tätä päivää kuvaa se, että kun yritän etsiä netistä YUP:n Tämä päivä oli huono päivä -fiilistelyä, en hitollakaan sitä sitten löydä.

Mietin, miksi aina vain revin itseäni jonkin Paulin perään ja takia. Kyllä se homma nyt vain niin on, että sen ihmisen kanssa on todella hyvä olla, silloin pieninä hetkinä, kun hän ei muista olla penseä. Aluksi hän ei ollut tyrmännyt ajatusta meistä, ja silloin homma oli rentoa. Kaipa sitten se tunnelma piirtyi päähäni. Mutta ei sitä nyt kiistää voi, etteikö ihan viime vierailullakin olisi suuren osan ajasta ollut tosi hyvä olla. Tietysti tietty tietoisuus varjostaa todellista onnellisuutta, mutta ei tässä meikäläisen korteilla paljon uskalla täydellisyyttä toivoa.