Olen tullut siihen tulokseen, että rehellisyys ihmissuhteissa ei itse asiassa toimi, vaan kaikenlainen vilpillinen "pelailu" olisi enemmän in, mutta kun se sitten taas ei toimi yhteen pääni kanssa. Olen ihan kyllästynyt varomaan, mitä sanon, sanonko, mitä ajattelen ja uskallanko edes ajatella, ettei sekin paista naamasta. Olen historian huonoin valehtelija muutenkin. Yritin tässä jokin aika sitten olla tosi ovela yhdessä seurakuviossa ja päädyin antamaan vilpillistä tietoa. Pari tuntia tilanteen jälkeen soitin ihmiselle perään ja selitin, että ei se noin ollutkaan, sori, en haluakaan maata mullan alla synnintunto seuranani.

Mutta pitäisikö muihinkin ihmissuhteisiin suhtautua niin kuin politiikkaan tai muuhun aikuisten kuka-päättää-mitäkin-jadajadaan? Pitäisikö salailla, jättää kertomatta, antaa ymmärtää ja taktikoida? Ilmeisesti, koska nykyinen kaikki-totuudet-heti-päin-naamaa-linja ei ole tuntunut toimivan.

Miten itse asiassa voisikaan olla kiinnostava, jos kertoo itsestään kaiken? Vai onko se vain tapa oikaista ylemmälle tasolle ihmissuhdepelissä?

Mietin tänään, että oikeastaan ihmisiin tutustumista voisi verrata jonkinlaiseen tieteeseen. Koulussa meille annetaan totuuksia, eikä se ole kovin kiinnostavaa - paitsi kun ajattelee, että nämä ja nämä kaavat opettelemalla selviän sitten niistä kimurantin näköisistä jutuista, josta takapenkin porukka ei enää ehkä selviä. Kuitenkin se on välttämätön prosessi, jos halutaan myöhemmin tutkia jotain ennenkokematonta. Onko ihmissuhteissakin niin, että kaikille simppeleitä vaihtoehtoja on lukuisia, mutta jos vaihdetaan premissit moniselkoisempiin, kiinnostavia kohteita on huomattavasti vähemmän mutta niiden intressiarvo on sitäkin suurempi.

Toinen vaihtoehto olisi jättää faktat kertomatta ja odotella kaikessa rauhassa, kun jokainen keksii aakkoset uudelleen. Voi vaan olla, että ihmiselämä loppuisi kesken, ennen kuin ikuisen elämän salaisuutta näin saataisiin keksittyä.

Ja sehän tietysti pitää löytää.

En tajua ollenkaan, että alle kahden viikon päästä olen kolmekymppinen ja vieläpä Espanjassa. Toinen, mitä en tajua, on jatkuva taipumukseni alkaa hahmotella vaikeasti sisäistettäviä aineettomia asioita tasohyppelypeleinä.