AINA pitäisi olla hiljaa. Koskaan ei kannattaisi puhua, ei sanoa mitään. Hemmetinhemmetti.

Olen taas vaihteeksi ajautunut vaikeuksiin puhumisteni takia. Mukavat rikkinäiset puhelimet ovat muotoilleet sanani uuteen muotoon ja merkitykseen, ja lopulta kaikilla on paha olla.

Uimaseurassa on vähän hässäkkää. Kuulin, että joku on paheksunut nettikirjoitteluani nimettömästi. Voisi tulla suoraan puhumaan ja kysymään, miksi teen joitakin valintoja, välillä varmaan vääriäkin sen suhteen, mitä kirjoitan ja mitä en.

Mielestäni olen kuitenkin toiminut pääasiassa varsin hyvänä esimerkkinä ihan joka suuntaan.

Ääh. Omakin uinti on vähän epävarmaa, kun minusta ei taas pidetä. Olen kai helposti nostettavissa syntipukin asemaan, kun olen niin usein se suuriäänisin. On se kumma, etten ikinä opi.

Ja sitten ei saisi sanoa, että ottaa päähän elää tällaisen pään kanssa.

Jos jotain näennäispositiivista tässä nyt yrittäisi suuttumuksen harson alta revitellä, niin Miikan kanssa on mennyt taas muutaman päivän tosi hyvin. Tuossa hän soittelee lattialla bassoa kuulokkeet päässä ja näyttää kivalta.

No, kyllä tämä ohi menee.

Ai niin, pisteet muuten minulle siitä, että yksi anoppikokelas on taas saatu paheksumaan minua. Miika puhui pari päivää sitten äitinsä kanssa puhelimessa, änki puhelimen varoittamatta minulle ja pakotti lätisemään kohteliaisuuksia täysin ventovieraan ihmisen kanssa. En onnistunut, päinvastoin. Tein kyllä taas vaikutuksen, mutta ilmeisesti en taaskaan onnistunut saamaan anoppikandidaattia luulemaan, että olisin asiallinen ja miellyttävä.