Sydän hakkaa ihan hulluna. Selailin jotain tyhmää deittisivua, mikä asiana jo sinänsä kuvaa taas elämäni nollapistettä, ja osuin muka-vahingossa Miikan profiiliin. Sattumalta huomasin, että hän on kirjautuneena palveluun sisään. Ihan kuin tuijottaisi toista ihan hiljaa, lasin läpi voimatta koskea. Tuossa systeemissä hänkin kyllä näkee, että olen hänen profiiliaan lukenut. Niin. Ihan kauhea ikävä edelleen.

Kiusaan itseäni katselemalla hänen kuvaansa.

Psyko inttää, että minun pitäisi muuttua. Haraan vastaan, koska minusta olen ihan hyvä tällaisena – muut ihmiset vain pitäisi saada muuttumaan sellaisiksi, että ne pitäisivät minusta ja minun olisi hyvä olla.

Suoraan sanoen voin aika kehnosti. Itkettää, elämä tuntuu mitättömältä. Päivät ovat pelkkää uimahallin odottelua.

Se voittajafiilis, joka Miikan luota pois muuttaessa otti hetkeksi vallan, on mennyttä. Nyt ahdistaa olla täällä Kaarinassa, mutta en kyllä voi kuvitellakaan meneväni kämpille. Ajatukset kiertävät ympyrää, mistään ei tule valmista. Miikaa on mieletön ikävä, kaikkea sitä hyvää.

 


Pitäisi varmaan yrittää löytää jostain vakuutusta sille, ettei Miikan kanssa oikeasti ollut hyvä olla, kuvittelin ja kuvittelen niin vain.

On tosi surullista tiedostaa, että Miika nyt jo etsii minulle korviketta. Tai ei siis edes korviketta vaan jotain parempaa, jotain, mitä minä en muka osaa olla. Tuntuu aivan kiduttavalta ajatella sitäkin ihmistä jonkun toisen kanssa.

Tavallaan tosi typerää, etten osaa olla exien kanssa ystävä. En vain osaa, en kykene. Toisaalta en voi tietää, olisiko se kamalampaa kuin tämä yksinäisyys ja totaalinen tyhjyys ihmissuhderintamalla.

Ahdistaa, ahdistaa. Tuntuu väärältä sekin, että katkoimme taas Miikan kanssa välit täysin, jopa riitaisasti, vaikka välillämme on aina vallinnut tietty erikoinen yhteys.

En tiedä, miksi jo silloin 1999 pidin Miikaa jotenkin erikoisena ja miten se mielikuva kantaa edelleen.

Silti samalla tiedostan oman säälittävyyteni ja sen, että roikkuisin varmasti melkeinpä kenessä tahansa, vaikka missään tapauksessa Miika ei ole mikään kuka-tahansa – niin kuin ei ole Mikkokaan. Tuntuu ihan megatyhmältä kävellä hallilla puolen metrin päästä Mikosta tervehtimättä, mutta kun en vain pysty, en mihinkään.

 

Tämä päivä on ollut melko tyypillinen ”uuden, entistä eristäytyneemmän elämäni” päivä: heräsin kymmeneltä, kävin riitelemässä Annelin kanssa aamupalasta, söin vähän ja menin takaisin nukkumaan. Heräsin puoli kahdelta lounaalle, söin ja harmittelin sitä, etten voikaan mennä kahdeksi uimaan, kun maha on täynnä. Syömättäkään ei voinut jättää, koska Anneli nostaa siitä aina älyttömän metelin. Olen jo esimerkiksi myöhästynyt valmentamasta ja töistä, jos Kaarina-lehteä niin voi kutsua, pakkosyömisen takia. Neljäksi sitten hallille, isojen treenit ja heti perään pienten treenit, vähän omaa uintia ja takaisin Kaarinaan nysväämään. Lähinnä nämä illat kuluvat nukkumaan menemistä odotellessa. Olen hyvinkin saattanut olla sängyssä jo kymmeneltä, kun ei tosiaan ole mitään muuta sellaista tekemistä, jota jaksaisi tehdä. Usein en jaksa avata edes konetta ja avautua tyhjälle tiedostolle. Menen vain sänkyyn itkemään.

Psyko sanoi, että nyt on suru ja se suru pitää vain surra. Hemmetin lohduttavaa. Miten tämä tästä nyt paremmaksikaan muuttuisi: ei ole ketään, jonka kanssa voisi edes lähteä baariin vonkaamaan säälittävästi seuraavaa tulevaa avomiestä. Kaikki on tosi säälittävää.

 

Deittipalvelussakin minulle viestittelevät vain nelikymppiset, eronneet, urheilua vihaavat (ja siltä myös näyttävät) partajeesukset, joiden mielestä olen hassu, kun olen niin kyyninen. Hassuus on tästä elämästä niin kaukana, että se alkaa olla jo liiankin lähellä.

Hitto, voisi se ihminen nyt vaikka vain logata itsensä ulos tuolta, niin ei olisi näin pakottavaa tarvetta istua kytiksellä. Mutta kai se on löytänyt seuraa, sopii tapaamisia ja on elämäniloinen ja onnellinen minusta eroon päästyään. Että osaakin ottaa päähän tajuta, että keskimäärin ihmiset ovat onnellisempia ilman minua.

Ja vuodatus.nettikin vituilee olemalla alhaalla. Jotenkin kaikki tämä kuvaa erinomaisesti yksinäisyyttäni: väkinäiset avautumisyrityksenikin päätyvät tekstitiedostolle urputtamiseen.

Ihan kauheaa yrittää tuntea vihamielisiä tunteita Miikaa kohtaan, vaikka kuitenkin pohjimmiltani tunnen ihan just tasan kaikkea muuta. Älytön lämmön tunne tulee, kun katselen hänen kuvaansa.

Pelottaa lähteä tästä koneelta. Kello on paljon, olisi hyvä syy mennä nukkumaan, mutta pelkään painajaisia, aamuyön hiljaisia hereillä olon tunteja ja vieraalta tuntuvan sängyn yksinäisyyttä. Kaipaan Miikan lähelle.