Tänään olen väkisin ajautunut pohtimaan kaikkea ahdistavaa. Yöllä näin unta, jossa menin puhumaan Mikolle ja kerroin, että rakastan häntä vieläkin. Päivällä mietin, johtuukohan masennukseni perimmiltään siitä, etten pysty antamaan itselleni anteeksi virheitä ja idioottimaisuuksia, joita Jarin kanssa tein.

Tänään ahdistus vain jotenkin lisääntyi, kun yksi niistä kriteerimiehistä, jotka eivät huomaakaan minua, oli taas hommannut uutta, nuorta lihaa kierrokseen. Ärsyttävää, kun en suostu olemaan muuta kuin oma itseni enkä varmaan osaisikaan muuta.

Kahdet treenit olen nyt saanut vetää uudistuneelle ryhmälleni. Ryhmä vaikuttaa varsin toimivalta, olen positiivisin mielin alkavan kauden suhteen. Ärsyttää kyllä tosi paljon, kun kaikenlaista on vieläkin epäselvänä, mutta mitään ei vain saa valmiiksi, kun aina kaikki riippuu joistakin muista ihmisistä tai heidän päätöksistään.

Olen muutenkin oppinut tässä viimeisen parin kuukauden aikana inhoamaan aivan yli kaiken lomia - tai vieläpä nimenomaan muiden ihmisten kaiken lamaannuttavia lomia. Varsinkin nyt homma kulminoituu, kun elokuu on huomenna, kausi on alkanut, homman pitäisi olla paketissa, ja vieläkin vain yhdellä jos toisellakin taholla puhelut menevät vastaajiin ja sähköpostiin napsahtaa vain automaattista lomareplyä. Pitäisi varata leirejä. Pitäisi laskea budjetin riittävyyttä. Pitäisi lyödä treeniajat lukkoon, myös omalta osaltani. Pitäisi sopia juttukeikkoja. Niin joo ja piti kirjoittaa joku graduidealärpäke Uimaliitolle, jos vaikka joku kiinnostuisi.

Kehittelin muuten just uuden menestysjuoman. Otetaan lähes lasillinen sitruumanmakuista kivennäisvettä (olen nyt ihastunut tuollaisiin, Eskon syytä), ja siihen lisätään jonkin verran eli sopivasti vadelmanmakuista fun light -tiivistettä. On muuten jänskää.