Budapest jäi taakse, edestä löytyi taas Järvenpää. Saija menee tänään Faces-festareille Karjaalle, joten hän ei halunnut eilen lähteä lentokentältä enää Turkuun. Saija tuli siis hänkin tänne Paulin luo yöksi. Aika rentoa meininkiä, Pauli ja Saija tulevat loistavasti toimeen, mikä nyt ei yllätä ketään.

Olen kyllä vähän katkera, etten osaa laulaa niin kuin Saija tai soittaa instrumentteja. Toisaalta kyseessähän on tietoinen valinta - urheilu vain on vienyt ajan, jonka olisin voinut vaihtoehtoisesti käyttää musiikkiin. Urheilu on se minun juttuni, mutta silti välillä harmittaa, etten pysty lauleskelemaan kaiken maailman stemmoja ja soittamaan kitaraa ihan muuten vain.

Kokonaisuutena Budapestista jäi lopulta hyvä kuva. Kaupunki nyt sinänsä ei ollut erityisen kiinnostava, mutta en toisaalta osaakaan kiinnostua paikoista. Asiat ja ihmiset, tunnelmat ja tilanteet voivat kiinnostaa, eivät rakennukset ja historialliset monumentit. Matka oli kiva. Teimme mukavia juttuja, kuten söimme tosi paljon suklaakakkua. Kävimme yhtenä iltana peräkkäin kahdessa kahvila-ravintolassa tilaamassa suklaakakkua ja vaniljajäätelöä.

Jostain syystä olen tämän aamun horjunut masennuksen rajalla. Tiedän kyllä teoriassa, mikä nyt vaivaa, mutta en ole ihan varma, johtuuko tämä kuitenkaan siitä. Ehkä kemiat ovat taas vain sekaisin. Jotenkin tämä Pauli-homma vain on sellainen mahdottomuus, että oikein pelottaa. Tiedostan olevani jo siinä pisteessä, jossa heitetään kaikki järki menemään ja tehdään tyhmiä ratkaisuja. Olen näissä jutuissa aina jotenkin niin täysillä mukana, etten osaa suojella itseäni. Toisaalta kuitenkin pelkään ihan kauheasti, mikä lienee juuri sitä defenssiä. Olen ottanut niin monta kertaa takkiini, että en enää uskalla luottaa mihinkään. Nyt menee niin hyvin tässä hetkessä, että kaikki voi muuttua vain huonommaksi.

Paremmin asiat voisivat olla kai vain siten, että välimatkaa olisi vähemmän ja tulevaisuudesta edes viikon päähän olisi lupa puhua. Nyt kuulemma ahdistaa, kun vain yritänkin kysyä, että mitäs nyt sitten tämän viikonlopun jälkeen. Ymmärrän toki, ettei toista saisi painostaa ja ettei tulevaisuutta voi tietää, mutta haluaisin itselleni edes jonkinlaisen varmuuden siitä, etten ole nyt rakentamassa pohjaa täydelle katastrofille. Jos tämä nyt läsähtää käsiin, menee taas varmaan vähintään puoli vuotta nousta edes puolittain jaloilleni.

Samaa rataa tämä tajunta tuntuisi aina vain polkevan.

Maanantaina alkaa kilpauintikoulu, jota pitäisi mennä vetämään. Tiistaina alkavat omien junnujen treenit. Ehkä aika vain selventää kaiken. Pelkään vain kovasti sitäkin, etten pysty keskittymään valmentamiseen tässä tilanteessa ja teen tyhmiä ratkaisuja, esimerkiksi pyydän liian usein jonkun tuuraamaan. Ei siitä mitään tule, jos joka viikko jätän jonkin treenin vetämättä itse, mutta kun noilla on jatkossa kuusi treeniä viikossa, on varmaan pakko vähän säätää. Bonuksena haittaa ihan hirveästi se, että niiden ainoaksi vapaapäiväksi näyttäisi muodostuvan keskiviikko. Ei siitä ole mitään hyötyä.

Lähdemme Saijan kanssa käymään Helsingin keskustassa.