Sekavaa, tosi sekavaa, ihan kaikki.

En tiedä, missä asun, enkä tiedä, kenet haluan tai haluanko.

Olen ollut tauotta Miikan luona. Viime viikolla olin yhden yön Kaarinassa, mutta nyt olen taas täällä. Eilen jopa olin hetken ihan varma, että Miika on tosi hyvä juttu, mutta nyt taas mieli vetää toiseen suuntaan. Tylyä puhetta, mutta en kyllä ole mitenkään yli Mikosta. Ehkä pitäisi puhua hänen kanssaan, ehkä pitäisi vaihtaa maisemaa, mutta joka tapauksessa hänen näkeminen hallilla saa miettimään, voisiko asiat vielä sittenkin paikata.

Lauantaina on Stellan keikka.

Miksi kahden kesken tuntuu siltä, ettei maailmassa tarvitsisi olla mitään muuta, mutta välillä tämän asunnon ulkopuolella elämä tässä tällaisenaan tuntuu riittämättömältä?

Terapia ei oikein tunnu mielekkäältä. Joka kerta terapeutti vain kysyy, mistä haluaisin puhua, ja sitten vain pitää väkisin kehitellä joku aihe, vaikka oikeasti vain väsyttäisi eikä huvittaisi mikään. En koe istuntoja mielekkäiksi. Enimmäkseen ne ovat nyt olleet typerää monologia, vaikka olen sanonut psykolle, etten koe tarvetta kuuntelijalle. Ihan satunnaisesti muutaman kerran tyyppi on jotenkin onnistunut haastamaan pohtimaan jotain juttua, aivan ehkä kerran saanut minut miettimään jotain ajatusta tai sanaa, jota en itse ole keksinyt, mutta lähtökohtaisesti istunnot ovat vain turhauttaneet. Niistä ei tule edes sellaista pahimman itkumasennusajan hysteriaitkuisuutta ja tyhjyyttä. Käteen ei jää yhtään mitään. En saa psykolta mitään.

Ärsyttää, kun olen niin kyyninen, etten enää uskalla tai edes halua uskoa mihinkään parisuhteisiin. Nyt tuntuu lähinnä idioottimaiselta edes yrittää kehitellä jotain tunteita. Turhaa, niin turhaa.