Junassa, eri suuntaan kuin viimeksi. Salosta kyytiin hyppäsi sangen humalainen neito, joka heti alkuun tiedusteli junavaunun väeltä, josko juna on matkalla Helsinkiin ja missä on ravintolavaunu. Hetken päästä neito yritti sytyttää tupakan, kunnes joku matkustajista huomautti, ettei junassa saa polttaa. Pahaksi onneksi tässä junassa ei satu olemaan edes tupakointikoppeja. Eikä täällä muuten ole ravintolavaunuakaan, ei edes sellaista myyntikärryä.

Hetken päästä lipuntarkastaja, varsin happamanoloinen rouvashenkilö, yritti tarkastaa humalaisen lipun. Lippuapa ei ollut, mutta neito tarjosi Visa Elektronia tietäväisenä siitä, että lipun voi ostaa myös junasta. Niin, voihan sen ostaa – käteisellä. Sitä ei sattunut olemaan. (Hyvähän se on nyt naureskella, mutta viimeksi minullakin oli ihan tuuri, että satuin ottamaan kahdenkympin setelin taskuun, kun kauheassa kiireessä juoksin junalle liputta.)

Konduktööri ehdotti, että neiti kipaisee Karjaan asemalla ostamassa lipun. Aikaa olisi muutama minuutti. Näin he sopivat, ja lipuntarkastaja poistui, tosin vasta pidettyään hyvin ylimielisen luennon aiheesta ”miksi Visa Elektron ei toimi junassa”. No, käyhän se toisaalta järkeen, ettei liikkuvassa vehkeessä ole tarvittavia piuhoja, mutta toisaalta langattoman verkon aikana sitä on jotenkin tottunut siihen, ettei piuhoja joka paikkaan tarvitsekaan tunkea.

Virkailijan poistuttua alkoi melkoinen kyselytunti, kovaan ääneen ja koko vaunun kuullen.


”Ai missä se Karjalohja on? Koska tää juna on siellä? Vai oliks se Lohja? Vai Karjaa? Onks täällä ravintolavaunua? Missä tää pysähtyy, mun on pakko päästä tupakalle, mä en kyllä kestä enää. Miten hemmetissä täällä ei käy elektroni, kun kyllä meijän r-kioskillakin käy. Tietääks joku, missä se automaatti siellä Karjalohjalla on? Onks tää juna siellä kauan?”

Hetki ennen kuin juna pysähtyy Karjaalla, junavirkailija tulee rotevahkon mieskollegansa kanssa enenevässä määrin humaltuneen neitokaisen luo.


”No niin, kohta olemme Karjaalla, sulla on viisi minuuttia aikaa käydä ostamassa itsellesi lippu.”


”En mä mikään köyhä ole, mulle ei vaan sovi luottokortit ja pankkikortit. Kyllä mulla rahaa on, mun mies osti just 42 tuuman plasmatelkkarin.”


”Siellä on sellainen junamaatti, siitä ostat lipun.”


”En mä sellaista osaa käyttää, en mä oo koskaan sellaista käyttänyt. Mä en nyt tajua oikein mitään.”


”Mutta vielä meinaat juoda lisää, oot näköjään avannut pullonkin. Mitä jos laitat nyt sen korkin kiinni ja otat kamat mukaan, jos vaikka et ehdikään takaisin.”


”Niin no näin perjantai-iltana, vai onko nyt lauantai, voi olla vähän viihteellä.”


”Tuonne kävelet, siellä on junamaatti."


”Noin kauas! No hei kato mitkä korkkarit mulla on! Onko siellä automaatti?”

 

Ei se tyttö tai nainen, joku sellainen välimuoto, ehtinyt takaisin junaan.

Nyt lipuntarkastaja avautuu vaunullemme.

”Miten voi joku olla noin tyhmä. Yritin näyttää sille tytölle, että tuosta noin, ekasta ovesta. Se juoksi viimeiselle ovelle, tuli sitten keskimmäiselle, avasi pullonsa, ja kun se lopulta löysi automaatin, eihän se sitä osannut käyttää. Sanoin, että sulla on nyt tunti aikaa, seuraava juna lähtee tunnin päästä. Muutenkin ihan kuumuudesta seonneita liikkeellä täällä junassa. Karjaalta mukaan tuli joku tyttö, joka pyysi puhumaan ruotsia. Ihmettelin, miksi pitäisi puhua ruotsia, kun hän puhuu niin hyvää suomea.”

”Sä voit puhuu mulle ruotsia, sä voit toteuttaa mun opiskeluhaaveita”, oli Karjaalta kyytiin astunut kuulemma selittänyt. Virkailija oli kieltäytynyt kunniasta. Naureskelimme ymmärtäväisesti konduktöörirouvalle, joka innostui saamastaan kannatuksesta.

”Välillä tuolla pohjanmaan makuuvaunujunissa on sellaista tosi-tv:tä, ettei sitä voisi lasten katseluaikaan näyttää. Kerran sieltä tuli huoneesta yli viisikymppinen nainen, joka piteli haaruksiaan (näyttää), pelkät rintsikat päällä. Nainen selitti, ettei tiedä, missä hänen hyttinsä on. Kysyin, missä hänen vaatteensa ovat. Olivat kuulemma vieraassa hytissä, eikä hän tiedä, missä se hytti on. Annoin hänelle lakanan, ja siinähän se tyttö istui lakanaan kietoutuneena monta tuntia. Sieltähän ne vaatteet aamulla löytyivät kolmen miehen hytistä. Perillä katselin, miten naista vastaan tuli mummo ja lapsenlapsi, ja nainen vain kertoili nukkuneensa tosi hyvin.”

Jotenkin aika karu tuo konduktöörin kertoma tarina. Siinä puolialastoman naisen kohtalo vähän mietityttää, enkä olisi mitenkään varma, ettei tapaukseen liity jotain rikollista. Aika härskiä naureskella toisen kohtalolla. Kyllä jos minä törmäisin puolialastomaan, haarojaan pitelevään naiseen, jonka vaatteet löytyvät kolmen miehen hytistä, suhtautuisin melko suurella varauksella.

 

Tein muuten jotain vilpillistä, jos en jopa ihan rikollista. Ihan alkumatkasta tajusin, ettei minullakaan ole yhtään rahaa, ei siis lantin lanttia, mukanani, ja kurkkua alkoi sattua. Olisi pitänyt tajuta lähteissä ottaa Panacodia, koska kuitenkin tiedän kivun vain pahenevan iltaa kohti. Vaan enpä tajunnut, joten junassa alkoi ahdistaa. Junan vessan hanasta tulevaa vettä en välttämättä haluaisi juoda, ja kun korttia kummoisempaa rahaa ei ole, mitään en voisi ostaa. No, jälkeenpäin ajatellen en olisi voinut ostaa senkään puolesta, ettei täällä tosiaan ole ravintolavaunua tai edes –kärryä. Ajattelin luottaa inhimillisyyteen, joten lähdin kävelemään vaunun päätyyn siinä uskossa, että löytäisin jonkun henkilökunnan edustajan. Kenties joku heistä voisi antaa minulle puolikkaan mukillisen vettä, johon saisin lääkkeeni laitettua. En löytänyt ketään. Kurkistin vaunun yläkertaan, jossa oli jonkinlainen bisnesosasto. Kävelin sen päähän, löysin tarjoilupisteen ja härskisti nappasin pienen purkin vettä, sellaisen lentokonemallin. Upotin poretabletin veteen ja hörppäsin lääkkeen. Tuosta on nyt jonkin aikaa, ja ainakaan kipu ei ole pahentunut. Kiitos, VR!

Pauli lähetti matkan alussa viestin: ”Kyl se o oikeastaan ihan kivaa et tuut tänne :)” Vähänkö hymyilin.

 

Se vähän harmittaa, että Jaakko, Paulin kaveri, on jossain toisella paikkakunnalla. Paulilla olisi ollut fiilistä lähteä baariin, mutta kuulemma kahdestaan ei ole kiva mennä, siis minun kanssani. Ymmärrän sen kyllä jotenkin, onhan sellainen vähän outoa. Itse olisin myös tosi, tosi mielelläni mennyt just noiden kahden kanssa baariin. Täytynee siis tyytyä rauhalliseen koti-iltaan. ;)

Pitäisi päättää, mitä syksyllä teen. Samalla pitäisi päättää tai vain tietää, olenko opiskelu- tai työkunnossa yleensäkään. Tavallaan olo on toki parempi kuin keväällä, onhan akuutista kriisistä nyt jo aikaa, ja uusi on vasta vireillä, mutta toisaalta keskittymiskyky on edelleen aika vajavainen. En myöskään oikein tiedä, mitä tekisin ja miksi. Gradun teko varsinkin kuulostaa tosi mahdottomalta, mutta lähes yhtä mahdottomalta tuntuu ajatus luennoille raahautumisesta. Ennen se oli aivan kivoimpien tietämieni asioiden joukossa, nyt opiskelussa ei innosta enää mikään. Uuden oppiminen ei houkuta, maantiede, mediatutkimus, sosiologia, mikään ei kiinnosta. Gradujen aiheetkin pitäisi varmaan laittaa uusiksi niin kuin koko elämä. Pitäisikö muuttaa? Pitäisikö ryhdistäytyä? Pitäisikö mennä hoitoon, jotta lakkaisin tekemästä tunnepohjalta typeriä ratkaisuja, joiden takia sitten hetkeä myöhemmin kärsin? Pitäisikö lakata hengittämistä? Pitäisikö kirjoittaa kirja? Entä gradu? Pitäisikö lähteä ulkomaille valmentamaan? Mennä rasvaimuun? Laihduttaa? Mennä kauneusleikkaukseen? Tai oikeisiin töihin? Muuttaa Järvenpäähän? Tai vain muuttaa Turussa? Muuttaa tyyliä, muuttaa tapoja, muuttua?

Suurimpaan osaan kysymyksistä vastaisin lonkalta kieltävästi.

 

En tiedä, mitä Paulia kohtaan tunnen. Lähdin sieltä keskiviikkoaamuna, ja nyt lauantaina ei vielä varsinaisesti ollut ikävä. Järki ja tunne olivat kuitenkin yhtä mieltä siitä, että olisi kiva nähdä, koska viikon päästä viikonloppuna emme taatusti näe. Olen silloin valmentamassa nuorisoani Uudessakaupungissa leirillä. Pauli on muuttamassa, joten tämä voi huonolla tuurilla olla viimeinen kerta, kun muutenkaan näen häntä, ainakaan Järvenpäässä tai vielä suuremmalla varmuudella hänen kämpässään. Ääh, tuo ajatus ei tuntunut kivalta. Tykkään siitä kämpästä. Se on vähän sellainen, jonka itselleni haluaisin, ei tosin ihan. Itse asiassa oma kämppäni olisi unelmakämppäni, jos saisin räjäyttää sieltä kahden huoneen välissä olevan seinän. Silloin minulla olisi isoiso olohuone, jonne mahtuisi koko elämä, sänky, sohva, telkkari ja kirjahylly, tietokonepöytä ja minä. Nyt kämppä on ihan tyhmä, kun toisessa huoneessa kirjahylly telkkareineen vie niin paljon tilaa, ettei sinne mahdu kuin sohva seuraksi, ja toisessa huoneessa on sitten tietokone sängyn kaverina. Tai itse asiassa siellä ei ole enää konetta vaan pelkkä pöytä. Tämä konehan kulkee minun kanssani, nykyään lähinnä sohvalla.

Vi anländer om en stund till Böle.