Ärv. En tiedä, missä mennään. Kaikki on ihan tolkutonta. En jaksa nyt keskittyä mitenkään niin hyvin, että kirjoittaisin kaiken sen, mitä päässä muhii tai edes latoisin kehiin kaikki suurin piirtein olennaiset faktat.

Ei, en ole lätkässä. Sehän tässä vähän se ongelma onkin. En vain pysty vielä ihastumaan keneenkään.

Mutta mutta. Oli tosi hilpeä viikonloppu Helsingissä, jossa olin nuorten sm-uinneissa valmentajan roolissa. Omia uimareitani oli altaassa vain yksi, joten sain ottaa melko rennosti. Valokuvasin paljon.

Mainittakoon, että tuolloin torstain ja perjantain välisenä yönä näin taas painajaisia, vaikka ehdin nukkua vain jotain neljä tuntia. Vaikka heräilin jo joskus kymmeneltä, myöhästyin silti kahdeltatoista lähtevästä bussista. Tai no, ehdin just pysäköidä auton bussin perään, kun takavalot syttyivät ja bussi lähti. Soittelin sitten ihmisille, ja juoksin bussin kiinni. Odottivat onneksi, mutta ei ollut kovin vakuuttava vastuullisen valmentajan suoritus. Oli vain pakko käydä Kaarinassa hakemassa lääkkeet. (Seliseli.)

Nyt olen Kalkkisissa. Vähän harmittaa, että missasin viikko sitten Kalkkisten toripäivät. Se on legenda.

No mutta, takaisin Helsinkiin. Perjantaina oli vain iltajakso kisoissa, ja sitten suuntasimme hostellille ihan siihen uimastadionin viereen. Olin sopinut sen joskus huhtikuun lopulla junassa tapaamani tyypin kanssa, että koska nyt olen kaupungissa, voisimme nähdä. Vanhemmat valmentajat kovasti varoittelivat, mutta lähdin kuitenkin ulos.

Näin tyypin ja tunsin oloni mahdollisimman epämukavaksi. Menimme istumaan Korjaamo-nimiseen kahvilaan, jossa oli vinkeä pinkki sisustus, ihan 50-luvun tyyliin, jos nyt mitään siitä tyylistä tiedän. Tämä tyyppi, Jaakko, tarjosi minulle kahvin ja osti bonuksena neekerinpusun. Tuli kiusallinen tilanne: hän oli hyvää hyvyyttään tuonut minulle yllärin, mutta minun oli pakko kieltäytyä, koska en edelleenkään syö karkkia, en ole sitten vuoden 2001 syönyt.

Jaakon kaveri Pauli soitteli ja kysyi, miten ilta etenee. Pojat olivat sopineet baariin menosta myöhemmin. Jaakko kysyi, pahastuisinko, jos Pauli liittyisi seuraan. Olin lähinnä huojentunut ehdotuksesta ja suostuin. Pauli saapui hetkeä myöhemmin, ja tulin hänen kanssaan ihan kohtalaisesti juttuun. Oli kyllä melko kiusallista, kun tavallaan olisi pitänyt jutella Jaakon kanssa, mutta toisaalta hän tuijotti sen verran painostavasti, että tunsin pakottavaa tarvetta tunkea pääni kahvilan tyynyihin.

Jatkoimme Bottalle (tjsp, noin ne sen sanoivat) bilettämään. Ihme kyllä biletys maistui, vaikka ihan alkuun en lattialle lähtenytkään. Juttelin jotain Paulin kanssa. Jotenkin homma sitten meni siihen, että kun valomerkin jälkeen keräilimme itsemme pihalle, Jaakko jatkoi matkaa omaa tietään, ja minä suuntasin Paulin kanssa Heselle. Tilanne oli nimittäin se, että hostelliin ei päässyt yöllä kolmen ja seitsemän välillä sisälle, joten oli pakko tappaa aikaa jossain.

Hesen jälkeen menimme Hakaniemen rantaan istuskelemaan.

Oli kiva, kun joku oli lähellä, pitkästä aikaa. Tietysti on vähän tyhmää huolia "kuka tahansa", mutta jotenkin heti oli ehjempi olo. En sitten tiedä, hajottaako kohta taas vain pahemmin, mutta jos halaaminen hajottaa, niin helpollapa menee tyttö rikki.

Joskus seitsemän, kahdeksan hujakoilla hilauduin takaisin stadionille. En ollut nukkunut silmäystäkään, joten voidaan pitää kohtalaisen hyvä suorituksena sitä, että jaksoin yleensä sinnitellä päivän läpi. Taisin torkahtaa väliajalla puoleksi tunniksi aurinkoon, mutta muuten sätkin kahvin voimalla. Kävin keskustassa shoppailemassa lähinnä ei-mitään.

Kisojen jälkeen pakkasin kamani ja ilmoitin hostellilla lähteväni Järvenpäähän. Totesin, että tuskin tulen yöksi. Olimme nimittäin sopineet, että menemme Järvenpäässä johonkin paikalliseen yökerhoon tanssimaan, ja minähän olin ihan mukana. Matkasin Jaakon kanssa Järvenpäähän, jossa menimme Paulin kämpille. Lopulta valuimme tanssipaikkaan, jota kai voisi pitää ihan kohtalaisena. Musiikki nyt ei huimannut, mutta oli ihan kiva taas tanssia. Helsingin seudulla on jotenkin rentoa olla, kun ei tarvitse pelätä törmäävänsä Jariin tai Mikkoon. Noiden ihmisten kanssa ei ollut mitään hävittävää.

Ehkä viiden korvilla pääsimme Paulin kämpille, jossa nukuin noin tunnin verran ennen kuin ryntäsin taas vaihteeksi myöhässä junalla Helsinkiin ja uimastadionille. Torkuin taas kisajaksojen välissä puoli tuntia aurinkoa ottaen. Bonuksena sain kaksoisleuan rajan kaulaan ja eri korkeuksilla olleiden shortsinlahkeiden rajat reisiini. Rokkenrol.

Viimeisen kisajakson alkaessa aloin miettiä villejä juttuja, kunnes lopulta päätin passata bussikyydin Turkuun ja sen sijaan suunnata taas Järvenpäähän. Menin Paulin kämpille koomailemaan. Univelka alkoi oikeasti tuntua, mutta kofeiinijuomien avulla olin ainakin fyysisesti hereillä. Kävelimme huoltoasemalle (kahville) ja istuskelimme puistossa hyttysten ruokana. Lopulta menimme takaisin Paulin kämpille, jossa minä menin nukkumaan ja Pauli lähti töihin. Nukuin kolmisen tuntia, kävelin junalle ja siirsin koomaisen ruhoni Turkuun työkeikalle.

Mitä tästä nyt sitten pitäisi ajatella? Pauli on ihan jees, mutta ei tässä nyt kyllä mitään romanttista suhdetta olla kehittelemässä. Minusta on kiva leikkiä, että on joku, joka muka täyttäisi sitä ikuista tyhjiötä, joka minun kai pitäisi opetella täyttämään itse. Toisaalta on aika karua huomata tiedostavansa, että on toisen ihmisen kanssa vain siksi, ettei ole ketään muuta. (Ei, ei mitään suhde-olemista vaan ihan vain yleensä olemista, sellaista tuntemista, tutustumista, ajatuksia ja tekstiviestejä.)

Tiedän ihan tasan tarkkaan, että tämä on täysin hazardia touhua. On näitä nyt nähty ennenkin.

Moniko on ajatellut, että Backstreet Boysien uusi hitti alkaa sanoilla "Tyhjät tilat täyttävät minut rei'illä"? Jopa tänään ottamani tekotaiteelliset luontoräpsyt ovat vähemmän paskaa kuin tuollainen horina! (Ja ne luontoräpsyt tosiaan ovat skeidaa parhaimmillaan.)

Kirjoitin koko tuon tapahtumaketjun nyt lähinnä siksi, että sitä voisi sitten käyttää todistusaineistona, kun diagnoosiani pohditaan. Itse nimittäin olen sitä mieltä, ettei ole ihan normaalia pystyä vetämään semitolkussaan useita päiviä lähes tulkoon nukkumatta. (to-pe 4 h, pe-la 0 h, la-su 1 h, su-ma 3 h) Maanantainakaan en nukkunut mitenkään paljon, vaikka olisin voinut. Myöskään täällä en ole nukkunut kummemmin, vaikka nyt siihen olisi sauma. (Hitto, kello on kaksi, ja minä vain naputan. Tämä läppäri on kyllä niin jees.)

En tiedä, josko laittaisin koko maailmankatsomukseni uusiksi. Voiko tässä oikeasti luottaa pelkkiin kylmiin faktoihin, niistäkin vain silminnähtäviin? Vai pitäisikö antaa jollekin voodoo-jooga-tarot-energiatyypeille mahdollisuus vakuuttaa? Menisikö pääni lopullisesti sekaisin, jos kyseenalaistaisinkin itseni?

Toisalta olen niin varma oikeassa olemisestani, ettei yhtään kiinnosta alkaa tutkia ja pohtia asioita uudestaan. Mutta siksipä juuri mietinkin, että ehkä oman ajattelun kyseenalaistaminen olisi paikallaan; jos asiat alkavat tuntua selkeiltä totuuksilta, jotain jää näkemättä ja ottamatta huomioon. Palaan tähän vielä.