Kehäpäätelmiä.

Masennukseni uusii kuitenkin, vaikka se nyt jossain vaiheessa helpottaisikin. Kun se taas uusii, elämä on helvettiä. Masennuksen takia kaikki on vain rajallista, koska kun masennus tällä tasolla uusii (ilmeisesti ajan myötä aina vain rankempana), kaikki kasattu hajoaa. Ihmissuhteet katkeavat, kontaktit häviävät, kiinnostaneetkin asiat lakkaavat kiinnostamasta, ja jos ne joskus vielä kiinnostaisivat, se on jo myöhäistä.

On turhaa edes yrittää löytää uutta ihmissuhdetta, koska kuitenkin ihmiset kyllästyvät minuun ja päädyn yksin.

Ja mitä näkyy edessä: vanhenemista, lihoamista, rumentumista entisestään, keski-ikäistymistä, yksinäisyyttä, epähaluttavuutta, epäonnistumista, tylsyyttä. Vaikka saisinkin jonkin ihmissuhteen, olen kohta jo niin vanha, että parisuhteesta kuitenkin tulisi arkinen ja tylsä. Sitten minut taas joko jätettäisiin tai muuten jäisin yksin, ja vanhuudessa sitä yksinäisyyttä ja masennusta sitten vasta riittääkin. Bonuksena vanhuudessa on vielä raihnaistuminen, liikkumisen vaikeus ja kaikenlaiset sairaudet ja kivut.

Ei ihan hirveästi kiinnosta tämä kuoleman odottelu, jota elämäksi kutsutaan.

Pelkään koko ajan, että epäonnistun valmentamisessa jotenkin ja menetän sen. Ja pelkään, että joudun uintiryhmästä pois. Ilmeisesti tällä hetkellä kumpikin pelko, ainakin toivottavasti, on aiheeton, mutta silti pelkään. Ehkä pelkään juuri näitä asioita, koska muista en enää välitä.

Tuntuu, että nuo valmennettavani ovat viimeiset ihmiset, joille minulla on annettavaa ja joille pystyn jotain antamaan. Tiedän, että heille minusta on enemmän hyötyä kuin haittaa, ja siinä he ovatkin ihmeellisiä poikkeuksia.

Pää ei toimi. On koko ajan typerä olo, kun yksinkertaiset asiat katoavat päästä. En muista, mitä juttuja pitäisi kirjoittaa ja minne, enkä muista, milloin ja mihin pitäisi mennä kutistamaan päätä. Eilen sain melkoiset huudot Kaarina-lehdessä, väärinkäsityksen ja unohduksen vuoksi. En kyennyt selittämään tilannetta, koska itketti.

Sunnuntaina on lähtö Espanjaan leirille. Tavallaan tuntuu helpottavalta päästä täältä pois, koska leirillä tuskin tarvitsee pelätä törmäämistä Mikkoon, mutta toisaalta leiri vaatii kauhean paljon jaksamista. Päivät ovat pitkiä ja kovia, varsinkin tässä kunnossa. Kahdet treenit ja lisäksi kaikkea muuta ohjelmaa, myös kuivaharjoittelua, pitäisi jaksaa painaa. En tiedä, miten selviydyn. Kaikki muut ovat kauhean innoissaan reissusta ja kaikesta kivasta, mitä siellä on. Minua iloisuus lähinnä ahdistaa vain lisää.

Eilen piti valmentaa Annan kanssa Annan ryhmää, mutta en vain kyennyt jäämään hallille, koska tiesin miesten joukkueen tulevan sinne treenaamaan. Olin koko päivän ahdistunut siitä, että joutuisin näkemään Mikon. Lopulta sanoin Annalle, etten pysty jäämään, ja Anna ymmärsi. Helpotuin ja lähdin pois.

Kuinka kauan voin paeta? Mitä järkeä on paeta paikallaan?

Lääkitykseni nostettiin 300 milligrammaan päivässä.