Kehäpäätelmiä.
Masennukseni uusii kuitenkin, vaikka se nyt jossain vaiheessa
helpottaisikin. Kun se taas uusii, elämä on helvettiä. Masennuksen
takia kaikki on vain rajallista, koska kun masennus tällä tasolla uusii
(ilmeisesti ajan myötä aina vain rankempana), kaikki kasattu hajoaa.
Ihmissuhteet katkeavat, kontaktit häviävät, kiinnostaneetkin asiat
lakkaavat kiinnostamasta, ja jos ne joskus vielä kiinnostaisivat, se on
jo myöhäistä.
On turhaa edes yrittää löytää uutta ihmissuhdetta, koska kuitenkin ihmiset kyllästyvät minuun ja päädyn yksin.
Ja mitä näkyy edessä: vanhenemista, lihoamista, rumentumista
entisestään, keski-ikäistymistä, yksinäisyyttä, epähaluttavuutta,
epäonnistumista, tylsyyttä. Vaikka saisinkin jonkin ihmissuhteen, olen
kohta jo niin vanha, että parisuhteesta kuitenkin tulisi arkinen ja
tylsä. Sitten minut taas joko jätettäisiin tai muuten jäisin yksin, ja
vanhuudessa sitä yksinäisyyttä ja masennusta sitten vasta riittääkin.
Bonuksena vanhuudessa on vielä raihnaistuminen, liikkumisen vaikeus ja
kaikenlaiset sairaudet ja kivut.
Ei ihan hirveästi kiinnosta tämä kuoleman odottelu, jota elämäksi kutsutaan.
Pelkään koko ajan, että epäonnistun valmentamisessa jotenkin ja menetän
sen. Ja pelkään, että joudun uintiryhmästä pois. Ilmeisesti tällä
hetkellä kumpikin pelko, ainakin toivottavasti, on aiheeton, mutta
silti pelkään. Ehkä pelkään juuri näitä asioita, koska muista en enää
välitä.
Tuntuu, että nuo valmennettavani ovat viimeiset ihmiset, joille minulla
on annettavaa ja joille pystyn jotain antamaan. Tiedän, että heille
minusta on enemmän hyötyä kuin haittaa, ja siinä he ovatkin ihmeellisiä
poikkeuksia.
Pää ei toimi. On koko ajan typerä olo, kun yksinkertaiset asiat
katoavat päästä. En muista, mitä juttuja pitäisi kirjoittaa ja minne,
enkä muista, milloin ja mihin pitäisi mennä kutistamaan päätä. Eilen
sain melkoiset huudot Kaarina-lehdessä, väärinkäsityksen ja unohduksen
vuoksi. En kyennyt selittämään tilannetta, koska itketti.
Sunnuntaina on lähtö Espanjaan leirille. Tavallaan tuntuu helpottavalta
päästä täältä pois, koska leirillä tuskin tarvitsee pelätä törmäämistä
Mikkoon, mutta toisaalta leiri vaatii kauhean paljon jaksamista. Päivät
ovat pitkiä ja kovia, varsinkin tässä kunnossa. Kahdet treenit ja
lisäksi kaikkea muuta ohjelmaa, myös kuivaharjoittelua, pitäisi jaksaa
painaa. En tiedä, miten selviydyn. Kaikki muut ovat kauhean innoissaan
reissusta ja kaikesta kivasta, mitä siellä on. Minua iloisuus lähinnä
ahdistaa vain lisää.
Eilen piti valmentaa Annan kanssa Annan ryhmää, mutta en vain kyennyt
jäämään hallille, koska tiesin miesten joukkueen tulevan sinne
treenaamaan. Olin koko päivän ahdistunut siitä, että joutuisin näkemään
Mikon. Lopulta sanoin Annalle, etten pysty jäämään, ja Anna ymmärsi.
Helpotuin ja lähdin pois.
Kuinka kauan voin paeta? Mitä järkeä on paeta paikallaan?
Lääkitykseni nostettiin 300 milligrammaan päivässä.
keskiviikko, 10. toukokuu 2006