Mitä sellainen on, että edellisenä iltana sovitaan, että voitaisiin joo tehdä jotain yhdessä, viettää aikaa ainakin, ehkä jopa viihtyä, kahdeksan aikoihin, kun pääsen hallilta - ja sitten kahdeksan aikaan, kun vähän kyselen, ollaankin jonkun muun seurassa eikä olla yhtään kiinnostuneita.

Vain yksi sana: ohari.

Nyt on kyllä hieno olo. Voittajafiilis.

Tästä rakentuukin oivallinen aasinsilta iltapäivän tunnelmaan. Ajelin autolla kohti hallia ja itkin, koska oli vain niin epätoivoinen, sekava, omituinen olo. Kaikki tuntuu jotenkin liian liukkaalta, jotta saisi otetta. Vesi nyt varsinkin, mutta ihan abstraktitkin asiat.

Mikä siinä on, etten osaa olla ihmisiksi? En vain löydä niitä tapoja, joilla saisin itsestäni jotenkin vakaamman. Enkä osaa tulla ihmisten kanssa toimeen. Tulen mustasukkaiseksi sellaisistakin ihmisistä, joita ei voi sanoa edes ystäviksi, korkeintaan kavereiksi ja rehellisesti vain tutuiksi. Haluan omistaa kaiken enkä edes halua tehdä asialle mitään, mutta en silti jaksa kestää seurauksia.

Joku voisi kutsua umpikujaksi.

Psykologeilta ja psykiatreilta pitäisi evätä oikeus lomiin.

Ja mikä siinäkin on, että on niin hemmetin vaikeaa luottaa itseensä? Luulisin ainakin, että johonkin itseluottamuksen puutteeseen monet kierouteni mutkat kaartuvat. Koska en pidä itseäni riittävänä, pelkään koko ajan, että minut korvataan jollakulla paremmalla, kauniimmalla, iloisemmalla, älykkäämmällä ja vaatimattomammalla. Aina, kun näen kahden ihmisen puhuvan, oletan heidän puhuvan minusta pahaa.

En tavoita nyt niitä ajatuksia, jotka päivällä itkettivät.

Tai no, pohjimmiltaan epätoivon tunne kumpuaa kai siitä, etten näe itsessäni sellaista muutosta tai edes muutoshalukkuutta, päinvastoin, että voisin joskus elää toimivissa ihmissuhteissa. Yritin eilen alkaa laatia oikein listaa asioista, joista itsessäni pidän ja joista en. Listoille tulee tosi paljon samoja asioita. Ylipäänsäkin koko psyykeni on yksi ristiriita, ja solmuiselle ololleni on varmasti melkoiset perusteet, mutta ei se niitä syitä miksikään oio.

"oio". Enpä ole ikinä ennen elämässäni kirjoittanut tuota sanaa.

Miksi pitää loukkaantua, kun ihmisillä on muutakin menoa? Miksi pitää katkoa välit kokonaan, jos joku haluaa olla vain kaveri, vaikka hyväkin sellainen?

Olen muuten huomannut itsessäni entistäkin voimakkaampaa itsesuojeluvaistoa, joka näkyy lähinnä siinä, että torjun tosiaan ihmisiä entistäkin kiivaammin ja olen ilkeä. Toisaalta on tosi tylsää ja yksinäistä, kun ei uskalla olla ihmisten kanssa siinä pelossa, että joku vielä alkaisi merkitä jotain. Joku ääni sanoo silloin heti, että pitää paeta, koska kuitenkin pilaan kaiken, ja sitten sattuu vain vieläkin lujemmin.