Hemmetin nykyaika!

Näin yöllä unta, jonka tarina oli niin hieno, että unessa aioin kirjoittaa sen heti herättyäni muistiin, jotta voisin kirjoittaa sen myöhemmin kirjaksi. Ihan melkein hetki heräämisen jälkeen olin jo unohtanut melkein koko unen. Noin on käynyt ennenkin, nimenomaan siis niin, että unessa ajattelen kirjoittavani tapahtumaketjusta kirjan.

Ja seuraava asia, liittyen siis ihan ensimmäiseen asiaan: myin itsekunnioitukseni (taas kerran) ja asensin mesen. Tai siis kai tässä koneella se oli jo jotenkin valmiina, koska huomasin aina välillä ajautuneeni meseyhteyteen Saijan kaverin kanssa, Saijan tunnuksilla, mutta nyt aikeenani oli hankkia ihan omat tunnarit. Sen verran minäkin netiketistä ymmärrän. Seliseli. Yhtä kaikki hommaan meni hermot hyvin lyhyessä ajassa: ainoa kontaktini, jonka sain onnistuneesti lisättyä, oli Saija, ja hetken päästä se aiemmin Saijan tunnareilla kiusaamani ihminen löysi minut. Yli enpä tavoittanut valtavia määriä uusia ystäviä ja saanut pidettyä yhteyttä perheenjäseniini!

On se melkoista, kun minä alan pitää itseäni jossain asiassa oldschoolina. Mutta kyllä vain tuli turvallinen olo, kun viimein kyllästyin tappelemaan ja menin suoraan irkkiin - olemaan yhtä lailla hiljaa ja ilman niitä suuria ystävälaumoja. Parempi sekin sentään on kärsiä tutussa ympäristössä eikä missää vilkkuvien ankkojen keskellä! (Ja kyllä, ehdin jo asentaa aMSN:n.)

Viikonloppu sujui uintikisoissa, jotka eivät sujuneet. Nyt on itsetutkiskelun paikka: uimarini uivat hyvin mutta eivät ihan niin loistokkaasti kuin olisin toivonut. Omat eiliset uintini olivat jotain perverssin ja täysin mauttoman rajoilta: ensin satasen rinulissa haalin kroppaani kuolemahapot hyytyen viimeisen piikin totaalisesti, ja illalla rämmin nelisatasen vaparia hävyttömän huonolla ajalla. En vain pystynyt nostamaan vauhtia yhtään, kun heti alkoi hapottaa tolkuttomasti. Se oli vähän sellaista verrailun ja yleisen ihmettelyn sekasortoa.

Se sadan metrin rintauintiperformanssi oli kyllä koko uralleni ainutlaatuinen kokemus. En ole ikinä, en pisimilläkään matkoilla, tuntenut niin kovaa kipua lihaksissa kuin eilen viimeisellä altaanmitalla. Käsissä hapottivat jotkin sellaiset lihakset, joita en todellakaan tiennyt uidessa käyttäväni, ja oli nöyryytyksen pelko ajoi minut maaliin asti. Siinä vaiheessa en enää yhtään miettinyt nopeinta tapaa päästä maaliin - mietin vain tapoja yleensä lillutella sen kivun keskellä jotenkin kohti päätypaneelia. Olipahan kokemus!

Tänään oli vuorossa satasen vapari, pitkällä radalla, ja eilisten edesottamusten luoman itsetuhomielialan turvin päätin lähteä matkaan ennakkoluulottomasti, suoraan kuoleman kieliin. Uinti ei kulkenut verrassa yhtään, sikäli kun sitä hetken hyppyallasläpsyttelyä kehtaa edes verraksi sanoa, mutta kisassa uinti lähtikin rullaamaan kohtalaisen mukavasti. Ensimmäinen altaanväli tuli kohtalaisen hyvin, vaikka aika tavalla sainkin sätkiä pysyäkseni rintamassa. Ihme kyllä hapot pysyivät kurissa, vaikka starttihypyn jälkeen jalat jotain laktaattipiikkiä yhden delfarin jälkeen jo kehittelivätkin.

Ihmeen kaupalla tulin koko satasen hienosti, lähes miehekkäästi, loppuun asti ja hyvään aikaan. Tosi outo homma. En tajua, mikä voi tehdä noin ison päiväkohtaisen eron, vaikka minun se varmaankin valmentajana pitäisi tajuta. Onko vika vain korvien välissä?

Uintikuviot, siis itseäni koskevat, masentavat kyllä rankasti. Olisi motivaatiota treenata, mutta syksy arveluttaa. En tykkää asioista, joita ihmiset säätävät, enkä suunnasta, joihin asioita vedetään. Pelkään, millaista elämästä tulee, jos en saa uida riittävän aktiivisesti ja niin, että hommaan panostetaan. Tähän asti uinti on ollut se asia, joka on pitänyt minua järjissäni. Jos menetän sen, en tiedä, miten muiden hommien hoitaminen sujuu. Haluaisin treenata niin kuin Kaarinassa aikanaan. Se oli kamalaa mutta ihanaa. Silloin sitä tunsi elävänsä, vaikka koko ajan sattui joka paikkaan.

Pää on ihan sekaisin kaikesta itseanalyysista ja epävarmuudesta, joka sotkee normaalin muka-varman olemukseni.