Hetki äskeisen kirjoittamisen jälkeen keräilin itsetuntoni rippeitä. Kirjoitin päävalmentajalle viestin, jossa kiukuttelin vallitsevasta tilanteesta ja suurin piirtein sanouduin irti kaikesta. Jätin viestin lähettämättä.

Olen onnistunut nakertamaan näennäiseltä henkiseltä vakaudeltani jalat pikku hiljaa. Vääntelin ja kääntelin asiaa. Niin kuin aina. Ja lopulta päädyin siihen, että voisi olla reilua kertoa toisellekin osapuolelle, jos on päättänyt sanoutua irti kaikesta yhteistyöstä ja että se tuntuu pahalta. Sain vastauksen: "Ei mitään ylimääräistä draamaa tähän iltaan."

Pitäköön yksinään draamattomuutensa. Minähän itken, jos itkettää tai jos ei vaan motivoi mikään muu. En taida haluta olla kypsä ja aikuinen ja kasvanut ihmisenä ja muuta paskaa.