Onkohan missään ihmistä, joka pitäisi minusta juuri sellaisena kuin olen, kaikkine ongelmineni, ihan vain omana itsenäni? Voiko kukaan kestää tällaista? Voisiko kukaan rakastaa täysin mahdotonta, keskimäärin sietämätöntä, rasittavaa, itsekeskeistä ja epäkaunista ihmistä? Vastineeksi voisin antaa vain välittämistä ja välillä hemmottelua sekä itseni palloksi jalkaan. Väitän jopa, että osaan nykyään arvostaa parisuhdetta niin paljon, että antaisi sellaisen väljähtyä. (Sarjassamme kuuluisia viimeisiä sanoja.)

Ja voitaisiinko sama ihminen saada paketoituna lihaksikkaaseen, kohtalaisen pitkään vartaloon ja kauniisiin kasvoihin? Ja välttämättömänä lisäosana pitäisi olla se kuuluisa älykkyys, jonka seurana pitäisi olla itsevarmuutta ja päättäväisyyttä.

Voitaisiinko sitten vielä sopia, että vaikka minä tarvitsen täydellisyyttä, minä saan olla miten epätäydellinen tahansa?

No ei. Täytyy myöntää, että mietin tätä hommaa ihan vakavastikin. Onko oikeasti olemassa ihmistä, joka voisi saada minusta sellaisia hassuja fiiliksiä, jotka tekevät hulluksi? Voiko edes olla, kun itse olen kuitenkin niin kammottavan kaukana siitä, mitä haluaisin olla.

Jos löytäisin jonkun, joka rakastaisi minua, ei tarvitsisi itse nähdä sitä vaivaa.

Olen jotenkin luovuttanut kaikessa itsetuhoisuudessanikin juuri itsetuhoisuuden suhteen. Olen tavallaan antanut periksi elämälle ja suostunut kitumaan. En jaksa enää uhota. Olen vain ainakin nyt tässä hetkessä hyväksynyt sen, että oleminen ei ole kovin kivaa, mutta sitä pitää vain sietää, vaikka se ei mitään antaisikaan. Huojun päivästä toiseen saavuttamatta mitään. Vedän treenejä, jotka pidän siitä ja pystyn siinä antamaan toisille jotain, mutta kyllä päivät loppujen lopuksi ovat melkoista läpikävelemistä. Ei ole mitään tavoiteltavaa, ei mitään toiveita. En jaksa enää haaveilla, koska epäonnistun kuitenkin. Olen vain turhautunut, eikä millään tunnu olevan tarkoitusta. Mitä ihmettä jollain gradullakaan tekisi? Kuka minua sen jälkeen arvostaisi enemmän? Tuskin näiden virheiden jälkeen enää pystyisin siihen itsekään, ja muiden mielipiteellä ei sitten siinä vaiheessa olekaan enää merkitystä.

Tekisi vain mieli puhua Paulin kanssa, mutta ei ole mitään sanottavaa. Pitäisi varmaan selata jotain valokuvaussivuja ja kehittää joku mukakiinnostava keskustelunaihe, jonka turvin voisin saada edes palasen hänestä hetkeksi itselleni.

Ja mitä hemmetin järkeä siinäkin on, että kirjoitan ylös kaiken, mitä ajattelen. Kohta en varmaan osaa enää ajatellakaan, ellei sormien alla tunnu näppäimistöä. Ehkä juuri kaikki latteudet, joutavat arkipäiväisyydet ja mitäänsanomattomat tunnekuvaukset joskus vuosien päästä saavat minut takaisin tähän hetkeen. Todennäköisesti tulevaisuudessa kaikki on vielä paljon huonommin, joten voin fiilistellä tämän sisäsyntyisen ahdistukseni autuutta ja muistella, miten hyvin kaikki nyt oikeasti olikaan.

Vituttaa tietää, ettei Pauli ole tästä edes yhtään pahoillaan. Menisi edes rikki sekin ihminen, saisi osansa kitumisesta. Siinähän tapailisi sitten duurisointuja kitarallaan, kun kaikki kielet ovat poikki.