Viimeinen viikko on ollut kyllä pitkästä aikaa sellaista oikeastaan ihan onnellista aikaa. Syyllinen on ilmeinen: se on tuo koko ajan lahkeita, hihoja ja käsiä pureskeleva pieni otus. Ei kyllä lähtenyt Nelsonillakaan elämä ihan täysin loistavasti liikkeelle: rassukalla on matoja, sellaisia ihan kamalia pitkiä valkoisia lieroja, joita nyt yritämme erinäisillä mömmöillä häätää. Koiraparka yskii ja hytkyy vähän väliä.

Mutta on hän sentään oppinut jo avaamaan minulta paidan vetoketjun.

Tänään olimme ekaa kertaa kävelemässä aitauksen ulkopuolella. Se oli joku maailman pelottavin juttu, ja piti alkaa itkeä ja peruuttaa ja kiukutella.

Olen pohtinut viimeisen viikon aikana graduakin positiivisemmalla mielellä kuin varmaan puoleen vuoteen. Jotenkin kuitenkin aina Annelin ajattelu saa kauhean negatiivisuusaallon aikaan, eikä sitten huvitakaan tehdä mitään. Lopulta ostan vain uikkareita. Niitä onkin jo aika paljon.