13-tuntinen päivä, aika hardcore sinänsä, mutta itse asiassa tänään olen jopa saanut jostain jotain irtikin. Tai ehkä olen ollut vain jotenkin yleisesti positiivisemmalla tuulella, kun kaikki muut ovat olleet vähän väsähtäneen tai juhlineen näköisiä ja oloisia. Itse menin autuaasti nukkumaan iltakymmeneltä, kun muut vasta aloittelivat sosiaalista ilonpitoa.

Toisaalta paremman olon taustalla voi olla myös se, että pääsin vihdoinkin uimaan. Vajaan tunnin verran läpsyttelin keskellä päivää tyhjässä hallissa, ja kyllä oli pollea olo. Ei se uinti mihinkään kulkenut, ja maha tuntui isolta, kun täällä vain syödään ja syödään, mutta jälkikäteen on ollut parempi olla. Pisteet itselleni siitä.

Mietin, että valmentajan yksi tärkeimmistä tehtävistä on välittää uimareilleen usko siitä, että käytettävillä valmennusmetodeilla uimarit varmasti pystyvät kehittymään. Ja mielestäni aitoa luottamusta omiin metodeihin ei voi välittää, ellei itse niihin usko, ja siksipä homman pitääkin lähteä siitä, että valmentajan itsensä täytyy vakuuttua homman toimimisesta.

Valitettavasti perusongelma taitaa olla enemmänkin ylenpalttinen itseluottamus kuin sen puute. Nöyryys. Ilman sitä ei urheilusta tule mitään. Aina joku on parempi.

Tiedostan itsessäni melkoisen kunnianhimon. Haluan tietää enemmän, haluan tietää kaiken.