Päätin, että voisin aiheuttaa hämmennystä tai vähintään myötähäpeää heittämällä julkiseen levitykseen muutaman tänne aikoinaan piilotetun tekstinpätkän, koska aika olisi otollinen. Tai ainakin olisi jotain intertekstuaalisia viittauksia. Mutta kävikin niin, että olen tagittanut piiloviestit niin hienosti, etten löytänyt niitä enää itsekään. Tuli sentään lukaistua omia kirjoituksia parin vuoden ajalta, mikä oikeastaan ei hivellyt itsetuntoani juurikaan.

Huomaan elämänvirrastani muodostuvan lähinnä kellotaulua muistuttavan ympyrän, jossa tapahtumat seuraavat toisiaan lähes kronologisesti itseään toistaen.

Olisi kiva tietää, onko täällä kämpässä vain ihan helvatan kuuma vai onko minulla jo vaihdevuodetkin.

En taida haluta tietää.

Pitäisi aloittaa valmennusaiheinen blogi eräässä uudessa julkaisussa, mutta mietin vielä, miten asiaa lähestyn. Kirjoitanko, kuin tietäisin asiasta jotain, vai pitäisikö ottaa avoimen tutkaileva ote? Vai onko kenties oman tietämättömyyden myöntäminen sitä ammattimaisuutta, jota kai jonkin tutkinnonkin verran olen haalinut? Tuntuu, että joka ainoa koulutus, jossa olen istunut, pyrkii vain järkyttämään itseluottamusta ja tarjoamaan vaihtoehtoisia todellisuuksia, ettei vahingossakaan tulisi koskaan valmista. Toisaalta se muutos ja epävarmuus pitää liikkeessä, ja liike tuo kehitystä, kai.

 Messenger hajosi. En pääse nettimeseen, en Live Messengeriin enkä edes Windows Messengeriin. Toisaalta ne ihmiset, joiden takia aikanaan mesen asensin, eivät edes käytä sitä nykyään. Kaikki ovat facebookissa jakamassa yksityisyyttään, mutta minähän en mene sinne kirjaamaan itselleni tilastokavereita.