En enää tiedä, mitä tai miten ajattelisin. Olen taas alkanut leikkiä ajatuksella, että olisikohan se hienoa, jos lähtisi jonnekin ulkomaille valmentamaan. Siis en tietenkään kuvittele, että johonkin vastuuhommiin voisi päästä, mutta jos jonkun semigurun avuksi tai edes seuraksi pääsisi hengailemaan, niin voisihan siinä vaikka oppia itsekin. Toisaalta todennäköisesti on niin, että jos pääsisin hetkeksikin jonnekin isojen uintimaiden isoihin ympyröihin, Suomessa iskisi vain turhautuminen järjestelmän vammaisuuteen, materiaalin pulleuteen ja tavoitteiden ja toimintatapojen ristiriitaisuuteen.

Mietin eilen sitäkin, että mitä jos vaan päättäisi, ettei edes tavoittele, edes järjestelmän tasolla, kansainvälistä tasoa. Mitä jos myöntäisi, että suomalainen yhteiskunta ei ole menossa edes siihen suuntaan, että meillä aidosti olisi kilpailuasemaa kansainvälistä uintia ajatellen? Satunnaiset huiputkin lienevät tätä menoa entistä harvemmassa.

Vai pitäisikö vaan pyristellä? Pitäisikö uskotella itselle ja muille, että pullamössöpäätöksentekijöistä huolimatta Suomessa nähdään elinaikanani järjestelmällinen lapsimassoja urheiluohjelmiin syöttävä prosessi.

Ihmissuhderintamalla seurasi ahdistusta, mikä kai on hyvä, että tapahtuu edes jotain. Olen itse asiassa kasvanut ihmisenä tosi paljon, jos sellaista kornia termiä kehtaa käyttää. Tilitin just eilen hämmentyneenä huomiotani siitä, miten olen oppinut jopa kuuntelemaan ja vieläpä aidosti kiinnostumaan maailman tylsimmistä jutuista. Eli kaikesta uintiin liittymättömästä.

Kompromisseista en silti ole oppinut pitämään. Kahdesta huonosta vaihtoehdosta valitseminen nostaa säärikarvat pystyyn.

Vanhenemisessa yksi pahimpia asioita on se, kun huomaa, ettei osaa olla enää naiivi ja sinisilmäinen, vaan koko maailmankatsomusta varjostaa kyynisyys. Kaikki elokuvien taianomaiset loppuratkaisut tuntuvat typeriltä, haaveilu joutavalta ajanhukalta ja ihmissuhteitakin alkaa miettiä taktiikkataulun kanssa.

 Toisaalta oli todella hengästyttävän helpottavaa huomata, etten vieläkään ole valmis myymään sieluani henkiselle turtumiselle. Vieläkin valitsen mieluummin ideologisesti oikealta tuntuvia asioita. En ole erityisen pahoillani siitä, että olen osoittautunut raadollisessa toimintaympäristöön liittyvässä selkäänpuukotuskilpailussa liian rehelliseksi ja avoimeksi. Vaikka tavallaan innostun kuullessani, miten toiset taktikoivat, jään kai kuitenkin mieluummin vähän matalamman tason tekijäksi kuin pelaisin tieni huipulle jollain muulla kuin puhtaasti omilla ansioilla. Ja hymyilyttää huomata, että edes tämän verran naiivi osaan edelleen olla.

Haluan uskoa ihmissuhteissakin siihen, että yksi maisterin tutkinto on enemmän kuin 360 perusopintotasoista opintoviikkoa. Niistä pisteistä en sitten tajuakaan enää mitään.

Viikon päästä on rollot. Puolentoista viikon päästä olen Espanjassa leirillä. Ensi kausi ei oikein halua tulla otetuksi haltuun.