Iski akuutti itserakkauskohtaus, ja otin järjettömän määrän suttuisia webcam-kuvia itsestäni. Webcamin hienous on siinä, että se on äärimmäisen epätarkka, joten minunkin naamani saa näyttämään pienellä editillä miltei siloiselta.

Siis yhdessä kuvassa kahdestakymmenestä.

Nuorisolla oli tärkeät kilpailut. Menivät vähän sinnepäin. Itsetutkiskelun paikka. Taisi olla kuitenkin viimeinen viikko liian kevyt, vaikka ei pitänyt olla.

Itsepetos on muuten hauska asia. Sillä saa omaa oloa kohennettua kummasti. Leikin harva se päivä mielikuvitusleikkejä siitä, miten jotkut pitävät minusta, vaikka eivät oikeasti pidä. Lisäksi välttelen joutumasta kuulemaan totuutta, jotta voin jatkaa valheellisen hyvän olon ylläpitämistä.

Ostin eilen alennusmyynnistä ruskean hupparin, jossa on irvokas hymynaama.

Itse asiassa itsepetos voi olla tie onneen ja autuuteen. Mietitäänpäs asiaa minun kannaltani: keskimäärin kukaan ei pidä minusta siksi, että olen aina masentunut ja ilkeä. Jos saisin uskoteltua itselleni, että tilanne on vallan toisenlainen, saisin mielialani kattoon, hymyrypyt silmäkulmiin ja koko vinon virnistykseni levitettyä maailmalle. Lopputuloksena olisin rakastettava ja äärimmäisen miellyttävä ihminen.

Tosin olen nyt ylläpitänyt joo-kyllä-se-varmaan-oikeasti-tykkää-musta-se-vaan-sanoo-toisinpäin-tilannetta jo sen verran kauan, että tulosten pitäisi olla jo havaittavissa. Ilmeisesti kaikki pikkujoulukutsut ovat kuitenkin hukkuneet postiin.