Eilen oli katastrofipäivän vuosipäivä. Tasan vuosi sitten minulle selvisi lopullisesti Mikon vehkeily. Mikkohan oli silloin minun luonani, kun tämä kuvioihin änkenyt neito soitti hänelle, ja minun kaapattua puhelimen esittäytyi Mikon tyttöystäväksi.

Ja minä kun luulin olevani sellainen.

Ihan kuin kohtalon ivana näin eilen Mikon YTHS:n kulmilla. Hän oli oikein hyväntuulinen, naureskeli kaverinsa kanssa. Kaveri tervehti minua. Tuntui pahalta nähdä, miten onnellinen Mikko on ilman minua. Aina välillä mietin, miten tavallaan haluaisin hänet takaisin, mutta joka kerta päädyn siihen, etten enää ikinä voisi häneen luottaa.

Eri asia sitten on, onko syytä luottaa keneenkään.

Ironista, että samana päivänä vietetään Tsérnobylin ydinvoimalaonnettomuuden vuosipäivää.