En ole enää erityisen varma, että diagnoosini on oikea tai ainakaan riittävä. Nyt taas mieliala heittelehtii ihan koko ajan. Toisaalta se voi ihan hyvin olla vain elämäntilanteen aiheuttamaa reagointia, ei välttämättä mikään kemiallinen häiriö. On kai se ihan luonnollista, että masentaa, jos kiva ihminen sanoo, ettei vain tunne, ei sitten millään.

Mutta kun toisaalta kuitenkin koko ajan tiedän, että tämä vain oikein tyypillistä minua, yksinjäämisenpelkoa ja hylätyksi tulemisen väenväkistä välttelemistä. Pauli sanoi, ettei koe minua tyttöystäväkseen. Eilinen puhelu nyt muutenkin oli ihan sellainen, että vähänkin tolkumpi ihminen olisi ymmärtänyt tulleensa jätetyksi, lopullisesti. Minä sen sijaan sain sovittua, että menen Järvenpäähän nyt pitkäksi viikonlopuksi.

Vähän kyllä huvittaa itseänikin seurailla näitä puuhiani. Ei kukaan edes semijärkevä ihminen toimi näin! Ei kukaan itseään arvostava kerjää mitä tahansa armopaloja.

Mutta niin kuin eilen kirjoittelin, taustalla on omituista kuvitelmaa siitä, että yrittäminen voi joskus tuottaa toivotun tuloksen. Sitkeys saatetaan palkita.

Olisi kai onni, jos löytäisin jostain paremman turvaverkkomiehen, johon voisin takertua. Pääsisi Paulikin minusta eroon ja saisi hengittää vapaammin. Tuntuu kamalalta tietää, että minun takiani toiset voivat pahoin, ahdistuvat ja kaipaavat vapautta. Pahalta tuntuu myös se, että minua ei haluta lähelle.

Nytkin se, että Pauli ylipäänsä huoli minut seurakseen ja silloin tiistaina soitti sen kivan "tule tänne" -puhelun, johtuu siitä, että hän saa seurassani enemmän aikaiseksi. Minusta on hänelle konkreettista hyötyä. No, minähän tietysti olen ollut tästä seikasta hyvilläni; voin vedota hänen käytännönläheiseen hyötyajatteluunsa ja samalla uskotella itselleni, että tässä muka olisi jotain suurempaa. Äskenkin puhelimessa hän kuulosti jotenkin taipuneelta, väsyneeltä. "No tule sitten ihan koska vaan, soita kuitenkin ennen." Saatoin kuulla lauseen ympärillä syvän huokauksen. Ärv. Olen kyllä kamala ihminen.

Ja joojoo, tiedän ihan hyvin, mitä epävakaan persoonallisuuden oirelistassa lukee.

En tiedä, kumpi on karumpaa, mieliala- vai persoonallisuushäiriö.

Kaipa minäkin olen yksinkertainen, ehdollistuva ja reagoiva ihminen. Mikko petti ja jätti, seurasi vaikea masennuskausi, pitkä ja raskas. Valoa alkoi näkyä vasta, kun tapasin Paulin. Hän nosti minut taas elävien kirjoihin. Nyt ajatus Paulin menettämisestä heijastuu tietysti yksinäisyytenä, uskomuksena siitä, että palaan takaisin masennushelvettiin. En välittäisi kokeilla.