Idioottimainen päivä. Tänään ei ollut valmentamista, huomenna on viimeinen valmennuskerta ennen kesätaukoa, ja jos tämäkin päivä oli jo tällainen fiasko, ei voi paljon lomalta odottaa. Uiminen oli ainoa hyvä asia.

Sain eilen luettua loppuun 8,99-nimisen kirjan, joka ei ollut mielestäni erityisen hyvä, vaikka se kai yritti viihdyttää räävittömyydellään. En tajua, mikä siinä on, että kaikki vedetään jotenkin ihan överiksi. Eikö se ole jo mennyt juttu, kun postmodernismikin kai alkaa olla jo vähän last-season.

Aloitin eilen, heti puoliltaöin, kun sain lehtijutun valmiiksi, melko kauan sitten ostamani Härkösen Juhannusvieraan. Sain sen tänään luettua jo ennen kuin lähdin hallille, ja välissä ehdin olla sentään toimituksessa oikolukemassa. Pisteet minulle, joka en lue kuin keskimäärin yhden proosakirjan vuodessa. Nyt on sitten luettu ensi vuodenkin edestä! Ja seuraavan.

Mietin, miksi yhtäkkiä halusin lukea, mutta oikeastaan kyse ei ole siitä. Paljon lukemistakin enemmän haluaisin kirjoittaa, ajattelen sitä aiempaa enemmän. Tai sitten haluaisin kokea jonkun pikaisen henkisen kasvun, jonka taianomainen kirja mukanaan toisi.

Ääh. Ei se noin mene.

Just nyt on ihan raivostuttava tilanne: ihminen, jota päätin vältellä, alkoi jutella. Olen penseä ja samaan aikaan pelkään kuollakseni, että hän lopettaa.

Tänään mietin, miten määrittelisin yksinäisyyden. Kai sen voi nähdä niinkin, että soittaa ensimmäisenä ainoalle siskolle, jolla on muuta tekemistä, eikä sitten enää keksi ketään, jota tavoitella. Lopulta päädyin kotiin tuijottamaan omaa kuvaani irc-galleriaan.

Päätin kiertää vielä vähän veistä omassa haavassani ja kuunnella umpikliseisesti (ihan naurattaa) Sir Elwoodin Älä meen. Olen kyllä korni. Onneksi olen kuitenkin tavallaan niin hyvässä kunnossa nyt, että jaksan nähdä kaiken tämän "ulkoa" ja huvittua, jopa vauhdittaa oman elämän tragikomiikkaa.

Syksyn ratavuorot tulivat, joten seuraavan vuoden päivärytmi alkaa hahmottua, joskin ainakin yksi treeni on vielä epäselvä. Elän jotenkin hassua lukujärjestyselämää: jokainen päivä, jokainen viikko täytyy tietää ennalta, ei voi vain lähteä yhtäkkiä Egyptiin tai lukittautua kirjoittamaan. Mutta näin minä sen haluankin.

Jo yksikin tällainen typeryyspäivä on liikaa. En pidä rötväilystä, koska siihen liittyy niin paljon sellaista "nytkin olisi voinut kirjoittaa gradua, tehdä kausisuunnitelmaa, tilastoida, opiskella, lähetellä sähköposteja" -omantunnontuskaa.

Mietin, esittävätkö ihmiset typerämpiä kuin ovat, vai olenko minä vain halunnut uskoa heidän olevan fiksumpia kuin miltä vaikuttavat. Alan kallistua jälkimmäisen kannalle.