Olin eilen aamuyhdeksään(?) Miikan luona. Puhuimme läpi yön peloistani ja siitä, miten ihmeellistä on tavata toinen vuosien jälkeen ja uskaltaa luottaa ihan täysillä. Tässä ei kai ole taas vaihtoehtoja, jossa joko (onnellisemmassa tapauksessa) vain toista tai todennäköisimmin molempia sattuu.

Joskus ystävyys on enemmän kuin mikään muu.

Sairaala on jo huomenna. Kerroin eilen junnuille tilanteesta, eikä se ollut helppoa. Olen niin huono valehtelemaan, etten osannut peittää pelkoani.

Alavatsan oikealla puolella tuntuu jotain kummallista, kivuliasta. Tunne on ollut siinä nyt viitisen päivää.

Olin viimeksi sairaalassa vuonna 1988. Sisälle piti mennä keskiviikkona, ihan vain pään alueen kuvaukseen. Pois oli tarkoitus päästä samana päivänä. Kaikki ei kutienkaan mennyt ihan niin.

lin silloin hämärässä joko röntgen- tai magneettikuvaushommelissa, johon sain melko kyseenalaisen ohjeistuksen lääkäriltä. "Olet vain ihan paikallasi. Se on vähän niin kuin auto tulisi päällesi."

Ilmoitin siinä vaiheessa, etten muuten todellakaan ole paikoillani. Lääkäri ilmoitti vastineeksi, että siinä tapauksessa minut nukutetaan. Eivät auttaneet suostuttelut: jouduin jäämään sairaalaan yöksi nukutusvalmisteluja varten. Vasta ihan myöhään jäin yksin.

Pelkään eniten sairaalaöitä. Muistan, kun tuolloin kahdeksanvuotiaana pelkäsin yöllä, en voinut nukkua ja itkin hysteerisesti. Samassa huoneessa olleet pojat kutsuivat hoitajan, jolle kerroin, että on nälkä. Hoitaja oli kauhean vihainen ja moittiva mutta antoi kuitenkin appelsiinin. Kai sekin nälkä tuli vain siitä psykologisesta ahdistuksesta, jonka synnytti pakko olla syömättä nukutusta ennen.

Nukutus meni sikäli heikosti, että jouduin pahoinvoinnin takia jäämään vielä toiseksi yöksi tarkkailuun. Eli puolen päivän reissu paisui kahden vuorokauden sairaalavirumiseksi.

Eikä kuvista edes löytynyt mitään. Eivät saaneet selitystä sille, miksi olen tällainen.

Miika ehdotti, että hän tulisi huomenna pitämään kädestä. Voi hyvinkin olla, että otan tarjouksen vastaan. Perheen ulkopuolinen, kenties vähemmän hysteerinen ihminen, jonka edessä uskallan näyttää jokaisen pelkoni aivan käsittämättömällä voimalla, on varmaankin paras vaihtoehto.

Tuntuu vain typerältä mennyt itkemään hoitajalle, jos taas pelkään yöllä ja haluan appelsiinin, koska en ole enää kahdeksanvuotias. Todennäköisesti silti itken ja pyydän sitä appelsiinia.

Ja saan sen sijaan rauhoittavia.