Olin eilen aamuyhdeksään(?) Miikan luona. Puhuimme läpi yön peloistani
ja siitä, miten ihmeellistä on tavata toinen vuosien jälkeen ja
uskaltaa luottaa ihan täysillä. Tässä ei kai ole taas vaihtoehtoja,
jossa joko (onnellisemmassa tapauksessa) vain toista tai
todennäköisimmin molempia sattuu.
Joskus ystävyys on enemmän kuin mikään muu.
Sairaala on jo huomenna. Kerroin eilen junnuille tilanteesta, eikä se
ollut helppoa. Olen niin huono valehtelemaan, etten osannut peittää
pelkoani.
Alavatsan oikealla puolella tuntuu jotain kummallista, kivuliasta. Tunne on ollut siinä nyt viitisen päivää.
Olin viimeksi sairaalassa vuonna 1988. Sisälle piti mennä
keskiviikkona, ihan vain pään alueen kuvaukseen. Pois oli tarkoitus
päästä samana päivänä. Kaikki ei kutienkaan mennyt ihan niin.
lin silloin hämärässä joko röntgen- tai magneettikuvaushommelissa,
johon sain melko kyseenalaisen ohjeistuksen lääkäriltä. "Olet vain ihan
paikallasi. Se on vähän niin kuin auto tulisi päällesi."
Ilmoitin siinä vaiheessa, etten muuten todellakaan ole paikoillani.
Lääkäri ilmoitti vastineeksi, että siinä tapauksessa minut nukutetaan.
Eivät auttaneet suostuttelut: jouduin jäämään sairaalaan yöksi
nukutusvalmisteluja varten. Vasta ihan myöhään jäin yksin.
Pelkään eniten sairaalaöitä. Muistan, kun tuolloin
kahdeksanvuotiaana pelkäsin yöllä, en voinut nukkua ja itkin
hysteerisesti. Samassa huoneessa olleet pojat kutsuivat hoitajan, jolle
kerroin, että on nälkä. Hoitaja oli kauhean vihainen ja moittiva mutta
antoi kuitenkin appelsiinin. Kai sekin nälkä tuli vain siitä
psykologisesta ahdistuksesta, jonka synnytti pakko olla syömättä
nukutusta ennen.
Nukutus meni sikäli heikosti, että jouduin pahoinvoinnin takia jäämään
vielä toiseksi yöksi tarkkailuun. Eli puolen päivän reissu paisui
kahden vuorokauden sairaalavirumiseksi.
Eikä kuvista edes löytynyt mitään. Eivät saaneet selitystä sille, miksi olen tällainen.
Miika ehdotti, että hän tulisi huomenna pitämään kädestä. Voi hyvinkin
olla, että otan tarjouksen vastaan. Perheen ulkopuolinen, kenties
vähemmän hysteerinen ihminen, jonka edessä uskallan näyttää jokaisen
pelkoni aivan käsittämättömällä voimalla, on varmaankin paras
vaihtoehto.
Tuntuu vain typerältä mennyt itkemään hoitajalle, jos taas pelkään
yöllä ja haluan appelsiinin, koska en ole enää kahdeksanvuotias.
Todennäköisesti silti itken ja pyydän sitä appelsiinia.
Ja saan sen sijaan rauhoittavia.
keskiviikko, 4. lokakuu 2006