"Because I can't stop loving you ... Why should I even try?"

Olin kerrankin "bileissä" fiksu: heitin illan isännän kaverinsa kera kaupunkiin, vein pari tyttöä kotiin kahden aikoihin ja tulin itsekin jo kämpille, tai siis kotiin. En jäänyt norkoilemaan mihinkään, en jäänyt odottamaan, että tapahtuisi jotain kivaa, koska ei kuitenkaan tapahdu.

Sen sijaan kuuntelen Phil Collinsia, mietin Jaria ja elämää kymmenen vuotta sitten. Mietin, että olisi se vielä karumpaa, jos en olisi koskaan saanut tuntea niin. Ihan sama, vaikka kaikki se varmasti on tuhatkertaisesti jo romantisoitua. Se on minun tarinani, minun hetkeni kokonaisempana kuin ehkä koskaan ennen tai jälkeen.

Tänään muisteltiin vanhoja muutenkin, oli sellaista nostalgissävytteistä alkuillan rupattelua.

En tiedä. En tunne just nyt oikein mitään. Sekin on ihan miellyttävää.