Nyt on taas sekoilua ilmassa. Päivä on ollut melkoista mielialan vuoristorataa. Aamulla auringon paistaessa nätisti mökin pihaan aloin vain ilman syytä itkeä kahvikuppi kädessäni. En yhtään tiedä, mikä itketti, mikä alkoikin lopulta naurattaa noin kokonaisuutena. Siinä sitten itkin ja nauroin yhtä aikaa. Hienosti menee!

Äsken ajelin kolme tuntia autoa, ja nyt olen taas täällä Kaarinassa. Muut jäivät vielä Päijänteen rannalle. Olisi ollut ehkä kiva itsekin jäädä, mutta Annelin kanssa menee sekunneissa hermo, ja huomenna on valmennuksia. Mieluummin ajoin nyt tyhjää tietä kuin aamulla sitten kuumassa, kai.

Yksinäisyys ei ole mikään kauhean kiva juttu, ja kesällä olisi mieltäylentävää kiertää festareita ja muita shinyhappy-tapahtumia jonkun ihmisen kanssa, eikä Saijaakaan ihan kaikkeen voi velvoittaa. Kovasti silti yritän.

Ikävässäni palaan jotenkin aina Miikaan - tai en vain pääse kauemmas, jämähdän jo häneen. Tänään autossa syvällisten pohdintojeni keskellä pelästyin huomatessani, että oikeastaan unelmamieheni näyttää aivan liikaa Miikalta ja hänessä on asioita, joista en ole ennen pitänyt. Nyt jostain syystä haaveilenkin ihan vääränlaisesta tyypistä. Ääh. En osaa selittää.

Maailma menettää minusssa suuren tykkäämis-rakastamis-kiintymispotentiaalin, kun ei löydä sopivaa kohdetta.

Aina välillä haaveilen, että joko joku palaa takaisin tai muuten vain löydän jonkun, joka vastaisi niitä hemmetin kriteerejäni ja lisäksi herättäisi jotain tunteitakin. Sitten kuitenkin turhaudun: vaikka löytäisinkin jonkun, tämä kuitenkin kyllästyy minuun. Niin on käynyt tarpeeksi monta kertaa aiemminkin, miksei kävisi vastakin. Turhauttaa, kun en voi hallita asioita, tai kun mikään ei vain riitä, jotta toinenkin tuntisi samoin.

Luin muuten kirjan, Saijan joululahjaksi ostaman Nick Hornbyn romaanin Alas on pitkä matka. No joo, ihan hyvää tekstiä, mutta eipä nyt virittänyt syävllisempiin pohdintoihin, vaikka niihin varmasti olisikin ollut aineksia. Lähinnä kirja väsyi loppua kohti ja loppui silti kesken.

Luin opuksen päivän sisällä. Tyypillistä minua: kaikki-mulle-tänne-heti.

Automatkan aikana ehdin pohtia kaikenlaista, myös oman elämäni tarkoitusta ja mahdollisia tapoja yrittää tehdä loppuelämästä mielekästä. En kai keksinyt ratkaisua, vihdoinkaan. Lähinnä olen koko päivän kieriskellyt olen-läski-mantran vauhdittamassa itsesäälipyörässä, ja hengätystauot olen potenut ikäkriisiä.

Ärv. Olin kirjoittamassa, että pitäisi varmaan mennä jollekin psykiatrille selvittelemään päätä, jos vaikka oppisin aikuistumaan tyylikkäästi (lue: lässähtämään tylsäksi), vanhenemaan arvokkaasti (antamaan periksi), antamaan arvoa vuosien tuomalle kokemukselle (liikakiloille) ja tekemään kypsiä päätöksiä (eli jättämään kaiken kivan ja ryhtymällä golfaamaan tai istuttamaan perunoita).

Sitten muistin, että minähän olen jo vuoden käynyt kahdesti viikossa psykolla. Enkä edes muista sitä. Tosin nyt onkin kesätauko, ja minä olen pakkolomalla sekopäisyydestäni.