Kauanpa kestikin, kun omat demonini alkoivat taas piinata. Aioin mennä suihkuun ottamaan lukua kaikesta mutta saman tien tajusinkin, että tämä on se minun tapani saada kaikki jäsennettyä ja järkeistettyä, jos yleensä sellainen on mahdollista.

Ihan tyhmää taas. Kokonaan tyhmä juttu. Ei tarvitse tulla kertomaan, että yritän asettaa itseni asemaan, johon minulla ei ole oikeutta. Tai jotain. Tiedäntiedäntiedän. Tämä kaikki kumpuaa nyt itsestäni, ei mistään muusta.

Juttelimme kaikkea kivaa Paulin kanssa, oli tosi rauhallinen ja mukava, huoletonkin iltahetki meneillään. Puhuimme entisistä elämistämme, nykyisyydestä ja kaikesta siitä väliltä. Tulevaisuus tuntuu nyt olevan kielletty puheenaihe.

Silloin Paulin exä soitti. En ollut tiennytkään, että kyseinen naisihminen on juuri itseään läpi lyövä artisti, joka soittaa, laulaa, sanoittaa ja säveltää, on yleensäkin joku ihan monilahjakkuus. Pauli jutteli tytön kanssa ihan rennosti kaikesta eikä tuntunut yhtään pitävän kiirettä. Ei sillä, että täytyisikään. Tiedän ihan hyvin, että heillä on pitkä yhteinen historia, ja minä olen joku vasta toista kertaa tavattava turkulaistyttö.

Demonit nousevatkin itsestäni. Olen kateellinen siitä, että joku saa paljon aikaiseksi. Ei nyt niin, että haluaisin muusikoksi, mutta haluaisin ilmaista itseäni. Ehkä, tai tietysti, pitäisi vain ryhtyä hommiin ja tehdä se, mitä haluaa, mutta jotenkin en vain osaa tarrata asioihin. Pitäisi tietysti hoitaa muodolliset saavutukset eli gradut kuosiin ja sitten tehdä sitä jotain luovaa. Haluaisin kirjoittaa, mutta todellisuudessa en haaveile ihan vain pöytälaatikkorunoilusta. Itse asiassa en piittaa sellaisesta pätkääkään. KaikkiMulleTänneHeti.

Ihan kuin kukaan saavuttaisi mitään suurta tekemättä ensin jotain pientä. Mutta silti siitä kai saa haaveilla? Pitäisi vain ensin saada selkiytettyä se, mitä haluaa sanoa. Tai kaipa se on pään sisällä kytemässä jo nyt, mutta en vain oikein tiedä oikeaa ilmaisutapaa. Suoraan sanoen ongelma on siinä, etten osaa kirjoittaa fiktiota. Itse asiassa en koe sitä edes sellaiseksi tekstimuodoksi, jonka osaamattomuus ensisijaisesti harmittaisi. Mutta kuitenkin on vaikeaa lähteä kirjoittamaan mitään kirjaa tai sellaista puhtaasti faktapohjalta niin kauan kuin oma elämä heittelee säälittävän ja täysin mitäänsanomattoman välillä. Eipä siitä paljon omaelämäkertaakaan väännetä, ainakaan kenenkään luettavaksi. Potentiaaliset kustantajaehdokkaatkin kuolisivat ennen kolmatta sivua joko nauruun tai tylsyyteen.

Yritin muuten sen exäpuhelun alussa olla oikein erityisen ihailtavan etäinen, viileä ja tyyni, mutta neljässä minuutissa oma minä puski läpi. Yritin kauheasti mennä jonnekin syrjään antaakseni noille juttelurauhan. Nyt painiskelen oman mieleni kanssa ja suoraan sanoen tiedän, etten pysty pitämään sisälläni harmistusta. (Tuli jo toinen pitkähkö puhelu, ihan arkisista asioista ja asiaakin, eli ei mitään aihetta mustasukkaisuuteen.) Tekisi mieli nyt kyllä kiukutella edes pikkuisen ja osoittaa mieltä. Siitä se sitten lähtee, ihmissuhteen alamäki. Hienoa, että pääsen siihen pisteeseen jo ennen kuin saan edes ihmissuhdetta aikaiseksi. Toiset ovat musiikillisesti lahjakkaita, toiset verbaalisesti ja kolmansien lahjakkuus ilmenee erikoislaatuisena kykynä pirstoa ihmissuhteet jo ennalta tai vain ajautua täysin mahdottomiin tilanteisiin. Niin kuin nyt. Är.

Ei minulla ole kyllä edes oikeutta mustasukkaisuuteen. Tai haluakaan, kai. Mutta saa kai silti vähän pänniä se, että kun olen täällä viimeistä iltaa, toinen vain juoruaa exän kanssa ja intoilee tämän musiikkiprojektin etenemisestä. Mur.

Varmaan pakko mennä nyt ottamaan kiukuttelubreikki tuonne suihkuun. Muuten alan äksyillä "mystisesti" todellista syytä kertomatta ja ärv, siinä sitä sitten mennään. Ja ei, todellinen syy ei vieläkään ole se mustasukkaisuus, ei itse asiassa edes huomionkipeys. Ainoa oikea syy, joka tässä harmistusta nyt saa aikaan, on oma kykenemättömyyteni ja aikaansaamattomuuteni. Voihan sitä syytellä masennusta ja aivojen kemiallista häiriötilaa, mutta peiliin katsomista eivät tekaistut syytökset tee yhtään helpommaksi.