Ärsyyntymisen aste on nyt hyvin, hyvin korkealla. Olen saanut aamusta
asti kuunnella kritiikkiä siitä, miten tapani hoitaa asioita ovat
jotenkin virheellisiä. Eivät edes ole.
Päätin, etten enää jatkossa käy erityisryhmän kanssa kisoissa enkä
hoida mitään niiden järjestelyihin liittyviä asioita. Nykyinen tapa ei
oikein sovi yksiin minun käsitysteni kanssa, ja kun tapaa ei voida
muuttaa, lienee parempi, etten ole sitä enää lisää sotkemassa.
Valmentamisen suhteen täytyy vielä miettiä, miten jatkan. Uimarit ovat
kivoja, siinä ei ole mitään ongelmaa, mutta jotenkin vain tunnen, etten
pysty enää antamaan porukalle mitään. Nytkin olen niin pahalla
tuulella, että todennäköisesti olisi parempi, etten menisi tänään
hallille riehumaan. Ei minua siellä edes tarvita, koska Sofia osaa
kyllä hoitaa homman. Lisäksi hän on niin nuori, ettei hän erehdy
sekaantumaan organisointijuttuihin niin kuin minä tein. Ylimääräinen
vastuun ottaminen oli ehdottomasti virhe. Olisi pitänyt vain pysyä
valmentajatyttösenä, joka vetää harjoituksia mutta ei puutu mihinkään
muuhun. Nyt en tiedä, onko enää paluuta vanhaan.
Ja eilinen
autokoulu! Olin koko päivän suorittamassa kakkosvaihetta, ja mikään ei
kyllä ole turhempaa rahastusta kuin ne iltapäivän kolme teoriatuntia.
Aamun rataharjoittelu oli vielä jotenkin mielekästä, vaikkakin kolmessa
tunnissa ehti kyllä melkoisesti pitkästyä. Teoria oli aivan täyttä
skeidaa. Asiaa oli noin viiden minuutin luennon ajaksi, mutta sielläpä
vain piti mädäntyä kolmen tunnin ajan. En edes pysynyt hereillä.
Lopulta, kun jauhanta loppui, lähdin ovet paukkuen ja opettajalle
tiuskien pois ja kaahailin täysin riskirajoilla kämpille nukkumaan. Se
niistä opeista.
Pitäisi kirjoittaa ja pitäisi kirjoittaa.
Lupasin Parikalle kolme juttua lauantaihin mennessä enkä ole saanut
ensimmäistäkään aloitettua. Tässä mielentilassa on jokseenkin
mahdotonta yrittää kirjoittaa asiallista artikkelia liikuttuneesta
pastorista.
Olkapääni on tosi kipeä. Luin eilen Uimaliiton
sivuilta kolmiosaisin artikkelisarjan uimarin olkapäästä, ja kaikki
oireet täsmäävät. Kyseessä on rasitusvamma, jonka hoito ei liene
maailman yksinkertaisin asia. Harmittaa, pelottaa, ahdistaa ja
raivostuttaa.
Pitäisi osata nollata ja unohtaa, olla
välittämättä. Luulisi minun olevan riittävän kypsä ymmärtämään, ettei
kaikkia voi miellyttää. Silti unohdan järkevän käytöksen aivan liian
usein. Kaivan omaa kuoppaani ja teen itselleni vihamiehiä. Pitäisi
useammin olla vain hiljaa. Ehkä aina.
Jotenkin kuvaavaa, että listaan Syiksi elää kesän ja auringon, kun
kummastakaan ei ole enää havaintoja. Keltaiset housutkin ovat rikki.
perjantai, 16. syyskuu 2005