Ärsyyntymisen aste on nyt hyvin, hyvin korkealla. Olen saanut aamusta asti kuunnella kritiikkiä siitä, miten tapani hoitaa asioita ovat jotenkin virheellisiä. Eivät edes ole.

Päätin, etten enää jatkossa käy erityisryhmän kanssa kisoissa enkä hoida mitään niiden järjestelyihin liittyviä asioita. Nykyinen tapa ei oikein sovi yksiin minun käsitysteni kanssa, ja kun tapaa ei voida muuttaa, lienee parempi, etten ole sitä enää lisää sotkemassa. Valmentamisen suhteen täytyy vielä miettiä, miten jatkan. Uimarit ovat kivoja, siinä ei ole mitään ongelmaa, mutta jotenkin vain tunnen, etten pysty enää antamaan porukalle mitään. Nytkin olen niin pahalla tuulella, että todennäköisesti olisi parempi, etten menisi tänään hallille riehumaan. Ei minua siellä edes tarvita, koska Sofia osaa kyllä hoitaa homman. Lisäksi hän on niin nuori, ettei hän erehdy sekaantumaan organisointijuttuihin niin kuin minä tein. Ylimääräinen vastuun ottaminen oli ehdottomasti virhe. Olisi pitänyt vain pysyä valmentajatyttösenä, joka vetää harjoituksia mutta ei puutu mihinkään muuhun. Nyt en tiedä, onko enää paluuta vanhaan.

Ja eilinen autokoulu! Olin koko päivän suorittamassa kakkosvaihetta, ja mikään ei kyllä ole turhempaa rahastusta kuin ne iltapäivän kolme teoriatuntia. Aamun rataharjoittelu oli vielä jotenkin mielekästä, vaikkakin kolmessa tunnissa ehti kyllä melkoisesti pitkästyä. Teoria oli aivan täyttä skeidaa. Asiaa oli noin viiden minuutin luennon ajaksi, mutta sielläpä vain piti mädäntyä kolmen tunnin ajan. En edes pysynyt hereillä. Lopulta, kun jauhanta loppui, lähdin ovet paukkuen ja opettajalle tiuskien pois ja kaahailin täysin riskirajoilla kämpille nukkumaan. Se niistä opeista.

Pitäisi kirjoittaa ja pitäisi kirjoittaa. Lupasin Parikalle kolme juttua lauantaihin mennessä enkä ole saanut ensimmäistäkään aloitettua. Tässä mielentilassa on jokseenkin mahdotonta yrittää kirjoittaa asiallista artikkelia liikuttuneesta pastorista.

Olkapääni on tosi kipeä. Luin eilen Uimaliiton sivuilta kolmiosaisin artikkelisarjan uimarin olkapäästä, ja kaikki oireet täsmäävät. Kyseessä on rasitusvamma, jonka hoito ei liene maailman yksinkertaisin asia. Harmittaa, pelottaa, ahdistaa ja raivostuttaa.

Pitäisi osata nollata ja unohtaa, olla välittämättä. Luulisi minun olevan riittävän kypsä ymmärtämään, ettei kaikkia voi miellyttää. Silti unohdan järkevän käytöksen aivan liian usein. Kaivan omaa kuoppaani ja teen itselleni vihamiehiä. Pitäisi useammin olla vain hiljaa. Ehkä aina.

Jotenkin kuvaavaa, että listaan Syiksi elää kesän ja auringon, kun kummastakaan ei ole enää havaintoja. Keltaiset housutkin ovat rikki.