Eilen oli omituinen päivä, paljon itkua ja sekavia fiiliksiä. Oikeastaan keskityin koko päivän paria tuntia lukuun ottamatta vain itseeni.

Ihan ensin aamulla oli lääkäripsyko, se, joka päättää, olenko terveiden kirjoissa vai en. En tainnut olla.

Päivällä nukuin kämpilläni ja mietin, että olen kyllä erkaantunut kyseisestä kämpästä jo melkein kokonaan. Kaikki tuntuu vieraalta. Asunto näyttää sellaiselta, että kauheastihan sitä on yritetty omanlaiseksi laittaa, mutta kun siellä on vain kaikkea kivanväristä krääsää liikaa, mikään ei enää olekaan niin kivaa. Yksityiskohdat ovat kadonneet kaaokseen, eikä paikassa ole elämää. Huoneissa vallitsee joku epämääräinen kylmyys.

Iltapäivällä oli peruspsyko. Aina sama virsi. Mikään ei etene, ketään ei ole ja kaikki pelottaa.

Illalla tein sitten hallisession jälkeen omituisen ratkaisun: päätin mennä yksin elokuviin. Aluksi kehittelin erinäisiä tekosyitä, mutta koska lahjaksi saadussa lipussa oli viimeinen voimassaolopäivä, en saanut perusteltua itselleni, miksen voisi mennä kokeilemaan elokuvan katsomista - voisinhan lähteä pois, jos se on huono.

Elokuvan nimi oli P.S. I Love You. Varsinaista itkemistä alusta loppuun asti. Mietin koko kaksituntisen tarinan ajan Mikkoa ja kaikkea parisuhteen menettämiseen liittyvää. En vieläkään tiedä, osaisinko olla yhtään parempi ihminen, jos vaikka saisinkin vielä parisuhteen jonkun kanssa aikaiseksi. Olen varmasti oppinut kaikesta, mitä tähän asti on tullut vastaan, mutta löytyy taas jotain uutta, jonka opin vasta menettämällä ihmisen, pari vuotta elämästäni ja mielenterveyteni.

Tuntuu niin idioottimaiselta nähdä Mikko noin joka päivä, enkä silti uskalla kysyä, voisiko tilannetta harkita uudelleen. No joo. Tuntuu se kyllä idioottimaiselta ajatukselta, joka kuitenkaan ei jätä rauhaan. Yritän löytää inhoa, loukkaantumista, halveksuntaa ja löydän aina vain ikävän.

Ärsyttää, kun Saija ei osaa pitää itsestään huolta siellä Saksassa. Koko ajan on jotain, mistä voi huolestua. Miten vaikeaa voi olla mennä lääkäriin, huolehtia lääkkeiden ottamisesta ja kaikkea sellaista.

Ääh. Mitä järkeä tässä on, että pakenen koko ajan itseäni tekemällä valmennuksia niin kovaa tahtia, etten ehdi pysähtyä ajattelemaan, ja mitä järkeä on odottaa, että joskus osaisin toimia missään ihmissuhteessa järkevästi, kun en uskalla puhua kellekään. Olen onnistunut eristäytymään aika täydellisesti, mutta se tyypillisesti enteilee vain uutta katastrofia.

Romeotakin on kauhea ikävä. Tänäänkin oli älyttömän ihanan keväinen ilma, mutta kaipasin vain Romeota. Ottaa hirveästi päähän, kun nyt täällä pidetään piha-aitauksen portteja koko ajan auki, kun ei tarvitse pelätä, että koira karkaa.

Mietin pari päivää sitten, miten tämä rakastamisjuttu oikein menee. Jotenkin tuntuu, että jokainen, johon rakastuu, vie tai saa palan metaforisesta sydämestä, jostain ihmisen mielestä siis kai, en tiedä. Onko se jokin uusiutuvaa luonnonvaraa vai kuluuko se loppuun? Onko mahdollista koskaan rakastaa yhtä paljon, kun kuitenkin osa rakastamiskapasiteetista kuluu aiempien rakkauksien perään itkemiseen. Tai koiruuden.