Ehkä olen bitch, mutta en taida enää jaksaa olla aina liian kiltti vain siksi, että saisin päteä. Täytyy laittaa kausijulkaisuprojektin myötä tulleet muutamat mainosoriginaalit eteenpäin, jotta noiden ei tarvitse kerjätä niitä uusiksi - antaa paremman kuvan seurasta, kun voi sanoa säilyttäneensä vanhat. Kaiken itse luomani ja toteuttamani aion kyllä pitää itselläni, koska en näe mitään syytä tehdä toisin. Jos joskus nuo olisivat kohdelleet minua kuin kaveriaan, olleet lojaaleja ja sellaista, asia ehkä olisi toisin. Nyt suhteet vesipalloilijoihin ovat varsin viralliset, joten sen mukaan kannattanee myös käyttäytyä. Mitäpä sitä yksipuolisella ystävyydellä.

Tämän hetken fiilis ei ole sama kuin eilen. Nyt ei ota päähän, nyt itkettää. Puhuin Paulin kanssa, ja nyt oli taas toinen ääni kellossa. Enää ei ollutkaan sellainen iloinen ja reipasta "olisi kiva, jos tulisit tänne" -levy päällä. Kahdessa päivässä kaikki oli ehtinyt palata samalle uralleen.

Järki ja kohta kai tunteetkin toitottavat yhtä, mutta joku alitajunnan vaisto sanoo, että vielä on toivoa. Kaipa tästä saa syytää sitä muinaista Jari-juttua, jossa jopa pari vuotta jouduin taistelemaan ennen kuin sain Jarin pään kääntymään. Ja kun se pää lopulta kääntyi, se oli kokonaan puolellani. Siihen kai uskon nyt tässäkin.

Tai sitten en vain osaa myöntää epäonnistuneeni jälleen kerran. Pitäisi lähteä Kaarinaan, koska täällä ahdistaa. Toisaalta sielläkin on aika ahdistavaa iltaisin, kun jokaista liikettä seurataan. Anneli yrittää savustaa minua ulos.

Jep, Esko tekstasi, että nukkuvat jo. Täytyy jäädä tänne. Harmi, ei ole mitään syötävää. Ostin kaikki ruoat Kaarinaan.

Tekisi vain mieli puhua Paulin kanssa lisää ja lisää, olla vieressä hiljaa ja pitää lähellä. Miksi kaiken pitää olla niin hankalaa? Miksei toisen tunteita voi pakottaa?