"What hurts the most, what being so close ... "

Olen kyllä taitava tässä. En suoraan sanoen tiedä, miten tätä elämää pitäisi elää. En tiedä, pitäisikö käyttää "järkeä" ja ottaa huomioon ne seikat, jotka aistin, vai pitäisikö vain riskeerata kaikki. Otsallaankin tässä on kyllä tullut huomattua, ettei kaikki ole niin hyvin kuin voisi toivoa, mutta tänään se iskettiin konkreettisen verbaalisesti vasten kasvoja. "Epätietoisuus, epävarmuus." Siitä on nyt kuulemma kyse. Toinen ei ole varma, mitä tuntee minua kohtaan.

Kas kummaa, kun tuleekin mieleeni eräs tapaus Miikka, joka on käynyt mielessä jo aiemminkin. En ole kyllä siitä maininnut, mutta tunnustan, että aavistus on ollut mielessä jo pitkään. Miikka-juttukin alkoi niin, että olin äärettömän ihastunut ja yritin oikein kovasti kaikkea, mutta toisen tunteita ei voinut pakottaa. Niin ei kai nytkään.

En tiedä, koska näemme seuraavan kerran tai näemmekö. Aiemmin sovittu seuraava tapaaminen laitettiin jäihin.

Olen kovasti pyöritellyt tätä mielessäni pitkin päivää, vaikka päivä onkin ollut hektinen. Lähdin Järvenpäästä kahden jälkeen ja olin viittä vaille viisi Turussa. Törmäsin junassa Cambridgen yliopistolta matematiikasta väitelleeseen mieheen, vain kolme vuotta itseäni vanhempaan. Tämä lupasi veljensä puolesta tarjota minulle kyydin Yo-kylään, josta saisin auton alleni ja voisin suunnata Impivaaraan.

Kilpauintikoulut alkoivat. Sain vanhimpien uimareiden ryhmän vedettäväkseni, ja kaipa tuo ihan hyvin mene. Ääni tosin lähti.

Tämä flunssa on ihan absurdi. Olen nyt kaksi vuorokautta elänyt särkylääkkeiden voimalla. Parin tunnin välein melkein täytyy ottaa 400 mg jotain tabua, jotta voisi olla. Kuume on tietysti pysynyt lääkkeillä kurissa, mutta juuri nyt kurkku tuntuu kipeältä lääkkeiden läpikin. Yöllä lienee taas tiedossa heräämisiä nielemiskipuihin. Huomenna täytyy käväistä YTHS:llä jollain terveyshoitajalla näyttämässä kurkkuani. Muuten hyvä homma, mutta kun olisi vähän niin kuin kaksi deadlinea huomisaamuksi, enkä tietenkään ole taaskaan saanut mitään edes aloitettua. Itse asiassa en ole varma edes siitä, ovatko muistiinpanoni kyseisestä jutusta täällä vai Kaarinassa. No, täytyy joka tapauksessa soittaa aiheeseen liittyvä puhelu, joten kaipa siinä voi jotain kysellä, jos kysyttävää tulee mieleen.

Kahdeltatoista pitäisi olla toimituksessa. Miten ihmeessä ehdin ennen sitä kirjoittaa kaksi juttua, käydä terveydenhoitajalla, todennäköisesti labrassa ja mahdollisesti myös lääkärillä, jos saan jonkin akuuttiajan?

Kun tänään tulin kämpille, aloin oikeastaan ensimmäisen kerran ikinä oikeasti pohtia sitäkin vaihtoehtoa, josko muuttaisin tästä pois. Tässä kämpässä on niin paljon huonoja muistoja, että tarvittaisiin aika paljon uusia muuttamaan ilmapiiri plussan puolelle. Lisäksi täällä on jotenkin pieleen mennyt tämä sisustus. Sohva on punainen, verhot punaisenkirjavat kuten myös iso matto sohvan ja kirjahyllyn välissä. Olkkarin toinen matto on vihreä, samoin eteiskäytävän matto. Epäilen vahvasti, että vastavärit aiheuttavat tässä nyt konfliktin. Mietin myös sitä, koska kokeilisin siirtää sängyn olohuoneeseen.

(Nukahdin tässä välissä. Nyt otin särkylääkkeen ja kupillisen puuroa. Löysin myös eteisen matosta viikko sitten Saijalta saamani palan pannukakkua. Sitä homeen määrää ei ihan hetkessä pois pestäkään.)

Todennäköisesti otan nyt sittenkin myös sen pikkuisten ryhmän, tai ainakin lähden siihen kakkosvalmentajaksi. Ei tuo Järvenpää-kortti varmaan kanna tarpeeksi, jotta sen varaan kannattaisi heittäytyä, vaikka kuinka tekisikin mieli.

Pauli sanoi, että jos en luota tähän, se on itseään toteuttava ennustus. Voihan se olla. Itse aion nyt luottaa ja riskeerata, vaikka takaraivossa onkin paha aavistus siitä, että tässä käy juuri niin kuin siinä Miikka-episodissakin. Sille en sitten voi mitään, toisen tunteita en voi pakottaa. Toivoa kai saan, mutta sehän tiedetään, miten universumi minun toiveisiini suhtautuu. Miikka-juttu muuten kaihertaa vieläkin. Miksi en voinut riittää?

Itseään päinvastaisesti toteuttava ennustus oli myös toiveeni siitä, etten näkisi Mikkoa enää ikinä. Sinne hallillepa hänenkin tiensä tänään kulki. Mikolla oli korni hikinauha päässään, ja hänen selkänsä näytti löllöltä kuten ennenkin. Käsivarret olivat yhä vahvat. En itkenyt. En tuntenut juuri mitään, korkeintaan lievää inhotusta ja katkeruuden kirveltävää vihaa. Miten se ihminen saattoi tehdä niin?

Samalla harmitti se, että menetin hyvän harrastuksen, vesipallon. Enää en voi treenata. Vesipallolla sain tosi hyvin korvattua valmentamisen takia rästiin jääneitä uintitreenejä. Nyt pitänee kikkailla paljon enemmän.

En kestä sitä, että itse asiassa näen hyvinkin monet asiat ennalta. Aavistan ja aistin suuren osan ihmissuhteisiin liittyvistä tapahtumista hyvin tarkasti, mutta en kuitenkaan uskalla, viitsi tai halua elää aavistusteni mukaan. Haluan niin kovasti aina uskoa olevani väärässä. Yleensä en ole.