Voisin oikeasti tehdä jotain sille, etten päätyisi vähän väliä rypemään jossain ihmisarvoa alentavissa elämäntilanteissa. Joko olen yksin, kuten viimeisen 2,5 vuotta koko ajan, tai sitten teen jotain täysin irrationaalisia ihmissuhderatkaisuja, jotka johtavat aina epämääräisten aikajaksojen jälkeen taas lähtöpisteeseen eli yksinäisyyteen ja kiukutteluun.

Kävi nimittäin ilmi, että en tiedä deittailusta mitään. Yritin vähän harjoittaa tässä sellaista, koska sitä kovasti on suositeltu, ja eilen illalla minulle kerrottiin, että olen toiminut täysin väärin.

Ja sekö oli yllätys.

Ilmeisesti en onnistu ikinä löytämään sellaisia ihmisiä, jotka eivät pelaisi ihmissuhdepelejä vaan puhuisivat avoimen suoraan auki kaiken päänsä sisällön - niin kuin minä teen. Jos en jaksa olla kiinnostunut, sanon sen. Jos olen kiinnostunut, sanon senkin. Jos intressitasossa tapahtuu muutosta johonkin suuntaan, kerron vielä siitäkin.

En myöskään voi sietää yhtään pätkää sitä, että pitäisi jollain elämän alueella kyetä toimimaan täysin päinvastaisesti kuin henkisesti vastaavalla tasolla.

Enkä jaksa kuunnella mitään selityksiä, jotka alkavat sanoilla "kaikki naiset...", "ainahan miehet...", "eivät koskaan suomalaiset..." tai mitä tahansa muuta vastaavaa stereotypiakategorointiskeidaa. Olen sen verran monessa asiassa tässä hemmetin elämässäni päätynyt tekemään just tasan päinvastoin kuin "kaikki", joten en oikein lämpene siitä, että minuun oletetaan pätevän joidenkin yleisnormien ja "kaikkihan niin tekee" -sääntöjen.

Kun kaikki eivät tee niin. Tai ole tällaisia tai tuollaisia.