Nyt! Nyt se selvisi! Olen klikannut irkissä jotain linkkiä, ja linkki
on auennut tähän samaan tabiin, jossa tämä kirjoitusboksi on ollut auki.
Ai mistäkö tiedän? No siitä, että se tapahtui uudestaan. Kadotin taas
kirjoitukseni. Alkaa muuten oikeasti mennä hommasta vähän maku. Ei
tajunnanvirtaa pitäisi joutua toistamaan.
No, kirjoitanpa
kaiken nyt vieläkin lyhyemmin kuin äskeisellä yrityksellä, jolloin
muuten ihan lopuksi melkein painoin jo tallenna-namiskaa mutta
ajattelin sitten, että lisäilenpä vielä muutaman ajatuksen.
Pähkinänkuori aukeaa. Ilmeisesti elimistöni tai psyykeeni tai joku
sellainen päätti, että angstin vähentämiseksi olisi hyvä juttu olla
vähän muka-lätkässä. Niinpä sitten aloin varmaan jo joskus toukokuussa
tuntea salaa itseltänikin vähän kiinnostusta tätä ihmistä kohtaan.
Ei siis mitään sellaista, että haluaisin jonkun perhanan parisuhteen.
Se on oikeastaan juuri nyt melkoinen kirosana. Ei voisi nyt vähempää
kiinnostaa joutua taas selkä seinää vasten johonkin ihmissuhdedraaman
keskelle odottamaan katastrofia. Onhan nimittäin täysin selvää, että
minussa on joku vika, joka tuhoaa lopulta jokaisen suhdeviritelmäni.
Olisi täysin päätöntä yrittää rakentaa mitään, kun hetkessä se kaikki
romahtaisi taas, ja antina olisi vain iso kasa uusia säröjä entistenkin
jäädessä paikkaamatta.
Mutta komeasta puolustuspuheenvuorosta
huolimatta perhosentoukat rakensivat pesää vatsanpohjaani, kun
ajattelin sitä ihmistä. Kaikki faktat puhuivat sen puolesta, että
meillä ei olisi mitään yhteistä, ja hänen arvomaailmansakin on
sellainen, jota oikeastaan en voi hyväksyä. Juuri näiden tekijöiden
takia onkin ilmeistä, että kyseessä oli jokin psykologinen tai
fysiologinen kömmähdys tai oman pääni tekemä jäynä.
Myönnän
kuitenkin, että olin varsin harmissani, kun hän ilmoitti loputtoman
viestitulvan pisteeksi, ettei ole yhtään kiinnostunut ja että on jopa
tahollaan varattu. Jouduin myöntämään harmistukseni.
Mutta
itse asiassa juuri nyt (todella, vasta tällä kolmannella
kirjoituskerralla) mieleeni tuli, että ehkä ihan aidosti olin
harmissani myös siitä, että menetin mahdollisuuden tutustua erikoiseen
ihmiseen ihan ihmisenä ja oppia näkemään maailmaa erilaisesta
perspektiivistä. Oikeastaan taitaisin kaivata vain sellaista
lätkiintymisen kaiken tieltään raivaavaa perhoslaumaa, joka saisi
unohtamaan masennuksen.
Nukuin viime yönä 15 tuntia. Tänään ostin mp3-soittimen, vaikka en koskaan kuuntele musiikkia. Paitsi nyt.
Olen turhautunut. Nyt valvotuttaa taas, ja koko päivän olen
suunnitellut, että lähtisin kuvaamaan, mutta ahdistaa ihan kympillä
ajatus siitä, että pitäisi hilautua yksin tuonne ulos. Siellä on ihan
varmaan kylmäkin! (Ei ole, tiedän, mutta pimeä näyttää kylmältä, ja
yksin on aina kylmää.)
Ai joo, olen sekopäämagneetti. Olimme
eilen Saijan kanssa jokirannassa istumassa, ja seurassamme piipahti
melko erikoista sakkia tilittämässä tuntojaan. Yhdet tarjosivat pilveä,
toiset olivat juuri tulossa Kupittaan mielenterveyspolilta. Oikeastaan
oli tosi mielenkiintoista kuunnella yhden suljetulla pitkään olleen
kaverin tuntoja ja näkemyksiä. Jotenkin oma vinksahtaneisuus tuntui
kovin vajavaiselta, vaikka toisaalta ehkä vähän pelotti: mitä jos tuo
on se piste, jossa minä jonain päivänä olen?
Nauran silti ihan hillittömästi sen ihmisen teksteille, vaikka nekin olisivat vain semijoutavaa tajunnanvirtaa.
Itse asiassa tämä ei ole eka kerta, kun olen kokenut jonkinlaista
wannabe-lätkiintymistä. Olen ennenkin onnistunut kiinnostumaan
jostakusta oikeastaan ilman mitään ennakkotietoja. Itsesuggestio.
perjantai, 7. heinäkuu 2006