Nyt! Nyt se selvisi! Olen klikannut irkissä jotain linkkiä, ja linkki on auennut tähän samaan tabiin, jossa tämä kirjoitusboksi on ollut auki.

Ai mistäkö tiedän? No siitä, että se tapahtui uudestaan. Kadotin taas kirjoitukseni. Alkaa muuten oikeasti mennä hommasta vähän maku. Ei tajunnanvirtaa pitäisi joutua toistamaan.

No, kirjoitanpa kaiken nyt vieläkin lyhyemmin kuin äskeisellä yrityksellä, jolloin muuten ihan lopuksi melkein painoin jo tallenna-namiskaa mutta ajattelin sitten, että lisäilenpä vielä muutaman ajatuksen.

Pähkinänkuori aukeaa. Ilmeisesti elimistöni tai psyykeeni tai joku sellainen päätti, että angstin vähentämiseksi olisi hyvä juttu olla vähän muka-lätkässä. Niinpä sitten aloin varmaan jo joskus toukokuussa tuntea salaa itseltänikin vähän kiinnostusta tätä ihmistä kohtaan.

Ei siis mitään sellaista, että haluaisin jonkun perhanan parisuhteen. Se on oikeastaan juuri nyt melkoinen kirosana. Ei voisi nyt vähempää kiinnostaa joutua taas selkä seinää vasten johonkin ihmissuhdedraaman keskelle odottamaan katastrofia. Onhan nimittäin täysin selvää, että minussa on joku vika, joka tuhoaa lopulta jokaisen suhdeviritelmäni. Olisi täysin päätöntä yrittää rakentaa mitään, kun hetkessä se kaikki romahtaisi taas, ja antina olisi vain iso kasa uusia säröjä entistenkin jäädessä paikkaamatta.

Mutta komeasta puolustuspuheenvuorosta huolimatta perhosentoukat rakensivat pesää vatsanpohjaani, kun ajattelin sitä ihmistä. Kaikki faktat puhuivat sen puolesta, että meillä ei olisi mitään yhteistä, ja hänen arvomaailmansakin on sellainen, jota oikeastaan en voi hyväksyä. Juuri näiden tekijöiden takia onkin ilmeistä, että kyseessä oli jokin psykologinen tai fysiologinen kömmähdys tai oman pääni tekemä jäynä.

Myönnän kuitenkin, että olin varsin harmissani, kun hän ilmoitti loputtoman viestitulvan pisteeksi, ettei ole yhtään kiinnostunut ja että on jopa tahollaan varattu. Jouduin myöntämään harmistukseni.

Mutta itse asiassa juuri nyt (todella, vasta tällä kolmannella kirjoituskerralla) mieleeni tuli, että ehkä ihan aidosti olin harmissani myös siitä, että menetin mahdollisuuden tutustua erikoiseen ihmiseen ihan ihmisenä ja oppia näkemään maailmaa erilaisesta perspektiivistä. Oikeastaan taitaisin kaivata vain sellaista lätkiintymisen kaiken tieltään raivaavaa perhoslaumaa, joka saisi unohtamaan masennuksen.

Nukuin viime yönä 15 tuntia. Tänään ostin mp3-soittimen, vaikka en koskaan kuuntele musiikkia. Paitsi nyt.

Olen turhautunut. Nyt valvotuttaa taas, ja koko päivän olen suunnitellut, että lähtisin kuvaamaan, mutta ahdistaa ihan kympillä ajatus siitä, että pitäisi hilautua yksin tuonne ulos. Siellä on ihan varmaan kylmäkin! (Ei ole, tiedän, mutta pimeä näyttää kylmältä, ja yksin on aina kylmää.)

Ai joo, olen sekopäämagneetti. Olimme eilen Saijan kanssa jokirannassa istumassa, ja seurassamme piipahti melko erikoista sakkia tilittämässä tuntojaan. Yhdet tarjosivat pilveä, toiset olivat juuri tulossa Kupittaan mielenterveyspolilta. Oikeastaan oli tosi mielenkiintoista kuunnella yhden suljetulla pitkään olleen kaverin tuntoja ja näkemyksiä. Jotenkin oma vinksahtaneisuus tuntui kovin vajavaiselta, vaikka toisaalta ehkä vähän pelotti: mitä jos tuo on se piste, jossa minä jonain päivänä olen?

Nauran silti ihan hillittömästi sen ihmisen teksteille, vaikka nekin olisivat vain semijoutavaa tajunnanvirtaa.

Itse asiassa tämä ei ole eka kerta, kun olen kokenut jonkinlaista wannabe-lätkiintymistä. Olen ennenkin onnistunut kiinnostumaan jostakusta oikeastaan ilman mitään ennakkotietoja. Itsesuggestio.