Olin äsken Onnelassa, epätoivon tyyssijassa. Pitää kirjoittaa vielä, kun osa ajatuksista on päässä.

On hassua huomata olevansa niin yksinkertainen, että hajottaa, kun pyytää DJ:ltä Zen Cafeta ja saa Todella kauniin, josta tulee mieleen Miika ja syksy 1999. Taisi tulla vähän mieleen myös syksy 2006.

Jossain kahden, puoli kolmen aikaan seuraani lyöttäytyi kuusi vuotta itseäni nuorempi armeijasälli, joka ei olisi halunnut millään hyväksyä kampaustani mutta joka oletti minut ikäisekseen. Kun todellinen ikäni (ei siis henkinen vaan biologinen) paljastui, sainkin vartin verran kuulla kauhisteluja sitä, miten tosiaan olen kauhean vanha.

Tyyppi hengasi seuranani melkein valomerkkiin asti ja katosi sitten nimeään kertomatta.

Kohtaaminen oli tavallaan ajatuksia avaava. Ensinnäkin huomasin meneväni täysin lukkoon, kun joku tulee puhumaan. Saatan yksikseni tanssia ihan tyytyväisenä ja vapautuneena, mutta kun lopulta joku lähestyy, en tiedäkään enää, miten pitäisi olla. Paikkaan tilanteen lyömällä vastapuolta verbaalinuijalla.

Kun toinen ei ihan heti pakene, joudun vastaamaan joihinkin hankaliin kysymyksiin. Tällä hetkellä identiteettini on niin vahvasti oman omituisuuteni, sekoiluni ja hulluuteni leimaama, että päästän sen kaiken muun ohi. Pyytelen anteeksi olemassaoloani ja sitä, että olen outo tai pidän hiuksia oudosti, perusteluna hulluuteni. Lopulta kun vastapuolelle valkenee, etten oikeastikaan ole ihan täysin terveiden kirjoissa, peli on jo pelattu. Ei kukaan halua ongelmavyyhtiä.

En oikein osaa selittää, itselleni. Tai osaan, mutta en nyt ole yhtään tyytyväinen tuohon edelliseen kappaleeseen. Siitäkin tuli vähän samalla tavalla väkinäinen kuin koko kohtaamisesta baarin käytävällä.

Yritin heti sanoa ventovieraalle ihmiselle, että pelkään ihmisiä, pelkään kontakteja ja pelkään hylätyksi tulemista. Kai siinä kuka tahansa menee vähän hämilleen. En kuitenkaan osaa tai halua valehdellakaan. Siinähän kävisi vain niin kuin aina ennenkin - joku kiinnostuu aluksi ja jättää totuuden valjettua. Ehkä sitten on reilumpaa pelata avoimin kortein heti alusta, mikä tosin johtaa siihen, ettei alkua ihmeempää koskaan tulekaan.

Rakastele mua -mies oli luopunut teemapaidastaan mutta kuljeksi kuitenkin Onnelan käytävillä palauttamassa mieleeni sen, että päätin haluta Miikan.

Vaikka tunnenkin vielä paljon Mikkoa kohtaan, olisin kuitenkin mieluiten palannut takaisin tanssimaan Miikan kanssa.

Jotenkin kamalaa tiedostaa olevansa sellainen, ettei kannata kertoa totuutta, jos haluaa olla muutenkin kuin yksin.