Tässä olisi nyt kai jossain mittakaavassa ainekset totaaliseen vajoamiseen. Myönnän, että pelottaa. Paulin kanssa tilanne näyttää todella huonolta.

Sovimme aamupäivällä, että Pauli miettii sellaista vaihtoehtoa, että minä lähtisinkin Järvenpäähän tänään myöhään illalla, viimeisellä junalla, joka menee yhdeksältä. Ehtisin perille ennen puoltayötä. Pauli sanoi, ettei ajatus kuulosta lainkaan mahdottomalta. Fiilistelin jo vähän positiivisemmassa hengessä, mikä tietysti oli virhe.

Kahdeksan aikoihin tekstasin ja tiedustelin, josko jotain päätöstä asian suhteen olisi tullut. "Menee hetki vielä", oli vastaus. Vartin yli yritin soittaa, mutta Pauli ei vastannut. (Sittemmin selvisi, että tämä oli exänsä luona pohtimassa, miten minut jättäisi.) Kahtakymmentä vaille yhdeksän päätin mennä suihkuun, jossa olisi ennen lähtöä pakko käydä. En ollut pakannut, koska se tuntui nuijalta. Eihän ollut edes puolittaista varmuutta siitä, että mitään reissua tulisi.

No niin. Juuri kun sain sampoon päähäni, Pauli tietysti soitti. Yritin nopeasti kysyä jotain kyllä-ei-vastausta, mutta sellaista ei herunut. Sen sijaan sain pitkän kaavan mukaisen selvityksen siitä, miten Pauli ei usko meillä olevan tulevaisuutta ja miten hän on tunteistaan ihan varma. Hän sanoi, että voin kyllä lähteä junaan, jos pystyn tämän asian kanssa elämään. Itkin, ja yritimme pikaisesti selvittää tilannetta. En kuitenkaan ollut vielä yhdeksältäkään pessyt hiuksiani tai päässyt pois puhelimesta, joten homma oli sillä selvä: juna lähti ilman minua.

Puhuimme lähes tunnin. Tilanne on melko selvä ja erittäin karu. Pauli kyllä viihtyy seurassani livenä (kuten muuten Miikkakin aikoinaan), mutta kun olen poissa, ei tule ikävä. Hän sanoi olevansa varma, että etsii jotain muuta ja etten minä ole se, mitä hän kaipaa. Voisimme kuulemma kuitenkin tapailla, jos se vain minulle sopii ja jos tämän tunnevajeen kanssa voin elää.

Nyt sitten tulee se vaihe, jossa katsotaan peiliin ja pitkään. Minähän olen suorastaan tunnettu siitä, että roikun viimeiseen asti ja vielä sen jälkeenkin. Niin kai nytkin. En vain suostu uskomaan, etteikö tilanne voisi muuttua.

Tavallaan mielenkiintoista seurata omaa toimintaansa. Tiedostan, että valitsen täysin itsetuhoisia vaihtoehtoja. Rakennan elämäni sellaiseksi, että siitä ei voi tulla muuta kuin katastrofi. Järkihän sanoo nyt tietysti, että pitäisi vain hyväksyä faktat ja yrittää päästä yli. Mutta koska olisin kuunnellut järkeäni? Sydän vinkuu, että pitää päästä Järvenpäähän, pitää päästä ihan viereen kuulemaan ne samat tylyt sanat. Sydän sanoo, että jos nyt järkeilen itseni ulos tästä, jään ikuisesti pohtimaan, mitä olisi voinut olla. Siinä lienen oikeassa itseni kanssa, olen nimittäin melko ansioitunut jossittelija.

Mietin vähän, josko singahtaisin ensimmäisellä junalla (5.46) kohti pääkaupunkiseutua. Olisin Paulin oven takana vähän ennen yhdeksää. En todellakaan tiedä, mitä kuvittelen saavuttavani, mutta ehkä edes läheisyyden kaipuu helpottaisi. Nyt kun olen itkenyt taas paljon, pitäisi saada olla jonkun lähellä halattavana. Yksinäisyys tekee kaikesta vielä vaikeampaa.

Pauli sanoi, että olen liian epävakaa. Kaipa hänkin vain yrittää etsiä syitä ja sanoja sille, että ei vain saa sitä fiilistä. Jostain käsittämättömästä syystä en kuitenkaan pysty ymmärtämään tätä: yhdessä ollessamme kemiat toimivat ja meillä on hauskaa. Pauli on samaa mieltä; ongelmat ilmaantuvat vasta, kun olen poissa.

Kaikessa hankaluudessaankin tämä Turku-Järvenpää-säätö olisi ehkä ollut tähän saumaan juuri se, mitä kaipaan. Olisin väkisinkin päässyt välillä pois hallilta, ja toisaalta halli olisi pitänyt minut riittävän paljon irti Paulista. Arki ei hajottaisi kuviota liian aikaisin.

Mikä siinä on, että pitää miettiä niin paljon tulevaisuutta? Miksi se, että tässä hetkessä on hyvä olla, ei riitä?

Mitä saan, jos nyt lähden aamujunalla? Ainakin tapaaminen varmasti olisi jotenkin kiusallinen, kenties ihan erilainen kuin ennen. Mutta vaikka livenä kaikki toimisi kuinka huonosti, kuvittelisin varmaan, että aika taas parantaa ja että tästä päästään yli. Pauli sanoi, että voisi ehkä tulla käymään Turussa. Hän kuulosti siitä melkeinpä innostuneelta. Huomasin, miten turha toivo heräsi minussa taas.

Ja mitä edes Paulista haluan? Hän ihmetteli sitä, miten olenkaan onnistunut ihastumaan ja kiintymään häneen niin paljon. Oikeastaan ihmettelen sitä itsekin. En edes ole ihan varma, mitä todella Paulia kohtaan tunnen. Voihan olla, että tähän saumaan kuka tahansa ihminen, joka vähänkin herättää kiinnostusta, saa pääni ja sydämeni sekaisin. Myönsin Paulille, että tarvitsisin häntä vielä. Hänen ansiostaan olen ollut aika vahvasti jaloillani. Nyt kun kirjoitan tätä, tunnen niin vahvasti hänen läsnäolonsa, etten lainkaan muista sen olevan oman mielikuvitukseni tuotetta. Hymyilen, kun kirjoitan hänen nimensä.

Tavallaan tosi pelottavaa huomata, ettei tunnista omia tunteitaan. Olenko ihastunut vain ajatukseen siitä, että joku haluaisi minut? Toisaalta - eihän hän edes halua! Vai haluaisinko lihaksikkaan edustusmiehen, jonka huumorista Eskokin taatusti tykkäisi?

Vai vihaanko häviämistä ja epäonnistumista vain niin paljon, että en pysty myöntämään tappiota? Roikunko vain siksi, etten kestä jätetyksi tulemista? Myönnän, että ajatus jollekulle toiselle, kenties vielä ilmaantumattomalle henkilölle häviämisestä näin ihmisenä tuntuu sekin karvaalta.

En vain ymmärrä, miten kaikki voi tuntua vierekkäin makoillen niin rennolta ja mukavalta, jos se kuitenkaan ei muka toimi.