En ole varmaan muistanutkaan mainita, mutta näitä tekstejä ei tosiaan ole mikään pakko kommentoida. Oikeasti. Ei ole kyllä pakko lukeakaan.

Aamulla oli hitusen parempi olo, varmaan kolmiotroppien ja valtavan unen määrän takia. Tsekkailin juna-aikatauluja Järvenpäähän siltä varalta, että Pauli kuitenkin haluaisi nähdä. Oli jotenkin sellainen fiilis, että reissu voisi toteutuakin. Aurinko paistaa varmaan viimeisiä kertoja tänä kesänä. Sitten on taas tiedossa pitkää, pimeää syksyä, talvea ja kevättä, jotka kaikki ovat vain kesän odotusta. Olisin niin toivonut, että tästä kesän lopusta olisin voinut ottaa enemmän irti. Ei ole kovin hekumallista istua yksin sisällä hiostavassa, täyslääväytyneessä kämpässä lievässä kuumeessa.

Äsken Pauli sitten soitti: "Hei kuule. Ei me nyt nähdä tänä viikonloppuna." Tonk. Naula arkkuun. Nyt itkettää ja tekisi mieli soittaa perään ja anella. "Ei vain ole sellaista fiilistä, että pitäisi nähdä." Niinpä niin. Tuntuu inhottavalta tyrkyttää itseään. Jos edes tietäisin, että varmasti näemme sitten seuraavana viikonloppuna (mikä muuten on hyvin epävarmaa; Pauli ehti jo luetella pitkän listan ehkä-menoja), voisin alkaa keskittyä sen odottamiseen. Nyt vain tuntuu voimattomalta, eivätkä puhelut taatusti yhtään paranna asiaa. Jotenkin onnistun aina puhelimessa antamaan itsestäni äärimmäisen huonon vaikutelman, mikä johtunee siitä, että olen äärimmäisen huono.

Taitaa muuten fyysinenkin olo alkaa taas huonontua. Niin ne vain kulkevat käsi kädessä. Ja nettiskin on ainoa, joka minua jaksaa kuunnella. Siinäpä sitä sosiaalisuutta!