Miten voi ihminen olla näin herkästi pirstaleiksi menevää kamaa? Koko päivä on ollut ihan outo.

Aamulla sain aikaiseksi: kävin vihdoinkin, puolen vuoden venkoilun jälkeen, hakemassa lukuvuositarran opiskelijakorttiini. Olin suorituksesta suunnattoman ylpeä.

Suunnistin Kaarina-lehteen, jossa sain sivut luettua tosi nopeasti, reilussa tunnissa. Hengailin hetken, luin vielä yhden jutun, ja lähdin kutistamaan päätäni. Nuo ohuet 16-sivuiset lehdet ovat kivoja, koska ne saa äkkiä luettua, mutta toisaalta on vähän nuijaa mennä tunniksi töihin, saada siitä ehkä kymmenen euroa tuntipalkkana (miinus vielä verot) ja kuitenkin ajaa reilut 20 kilsaa sen takia autolla. Tuskin paljon jää lopulta käteen.

Mutta mutta. Lehdestä kurvailin psykolle, joka halusi jatkaa eilisestä aiheesta. En tosin muistanut, mikä se oli, koska eilen lähinnä haukuin psykon turhautuneena siihen tuoliinsa. Ihan oikeasti, ei se tee yhtään sen fiksumpia analyyseja kuin että jos haluan valmistua mutta en saa opiskeltua, siinä on joku ristiriita. Kappas, enpä olisikaan kyennyt tuohon päätelmään itse! Ylipäänsä siellä jauhetaan lähinnä joutavia. Aina se laittaa minut vain puhumaan ja puhumaan, joten saan pyöritellä aina vain samaa ympyrää näitä omia kehäpäätelmiäni, jotka toistettuna vain vahvistuvat ja menevät samalla enemmän solmuun. Pystyn perustelemaan itselleni kaiken tosi fiksusti, ja kun se psyko ei tajua heittää sinne soppaan sekaan mitään ulkopuolisen näkemystä, tieteellistä tietoa tai yleensä jotain uutta, niin teoriani synnyttävät tosi sisäsiittoisen minäkäsityksen.

Ei siellä tänäänkään ollut mitään järkevää, mutta jostain syystä itkin vähän kaikesta. Itkin sitä, etten ikinä halua töihin, ja itkin saamattomuuttani opiskelujen suhteen, kuntoutusrahan hakemisen hankaluutta, liian korkeaa ikää ja yleensä koko elämäntilannettani, johon ei tunnu löytyvän ongelmattomia ratkaisuja.

Jos teen niin kuin itse haluaisin tehdä ja elää juuri itselleni parhaalta tuntuvalla tavalla, joudun koko ajan varmasti loppuelämäni ajan selittelemään ulkopuolisille, tappelemaan oikeudesta tehdä tahtoni mukaan ja muuten elämään aika ulkopuolisena. Jos toisaalta pakottaisin itseni mukautumaan yhteiskunnan normeihin, en kestäisi enää katsoa peiliin, ja voisin saman tien jatkaa ulos suoraan ikkunasta.

Mutta selvisin psykolta, jatkoin hallille ja menin uimaan. Oli ihan kiva fiilis pulikoida, uintikin kai meni ihan kohtalaisesti, kunnes yksi tunari törmäsi minuun ja katkaisi lättärini. Niin, eipä siinä muuta, mutta kun kyseinen vihreä lättäri, sellaista vanhempaa röpölöisempää sävyä, on ollut uskollinen treenikumppanini jo yli kymmenen vuotta, Kaarinasta ja Antin ryhmän ajoilta alkaen. Niinpä itkin melkein viisi minuuttia. Tosi järkevää, tosi ymmärrettävää, aivan hemmetin aiheellista.

Vieläkin harmittaa.

Kun pääsin pukuhuoneesta ulos, näin Mikon tutkimassa ilmoitustaulua. Yritin painaa katseen lattiaan ja kiertää kaukaa, mutta Mikkopa päättikin äityä sosiaaliseksi ja tervehti ylikuuluvaan ääneen: "MORJENS!" Murahdin pakosta jotain tosi hapanta ja aloin itkeä.

Menin keskustaan ja tuhlasin yhteensä 80 euroa housuihin, uikkareihin, lyhyisiin räpylöihin, vyöhön, sukkiin, paitaan ja pikkulasten hiuspinneihin. Kannatti varmasti.

Eli ei.

Ahdistaa se Mikko. En vieläkään voi tajuta, miten annoin itseni olla niin huono tyttöystävä. Miksi en nähnyt tilannetta aiemmin, miksen ottanut Mikkoa huomioon? Olisinko voinut pelastaa kaiken, jos olisin ollut vähemmän kamala, vai onko minussa vain jokin perustavaa laatua oleva vika, jonka takia homma olisi joka tapauksessa hajonnut? Hajottaako se asia kaiken muunkin?