Hymyilen ja sanon "hyvää yötä, tykkään sinusta". Suljen puhelimen ja itken lohduttomasti.

En saa itseäni hymyilemään kuin ajattelemalla Paulia, vaikka kaikki on ihan selvää. Ihan selvää, Aija, se on ihan selvää! En suostu hyväksymään sitä, että toivoa ei ole.

(Kouraisi kirjoittaa tuo äskeinen, ja nyt itken taas.)

Ei kai tässä mitään uutta ole. Tekstailin eilen yöllä Paulin kanssa joutavia, ja äsken tekstasin taas hänelle. Hän soitti, ja puhuimme ehkä tunnin verran. Lähinnä juttelimme kaikkea ihan tavallista, nauroimme ja oli ihan rentoa. Ihastun häneen noina hetkinä koko ajan enemmän. Lopulta puhuimme vähän myös muusta. Pauli oli ollut eilen baarissa, ja kun kysyin, löytyikö mitään, hän vastasi myöntävästi mutta lisäsi, ettei mitään sellaista tapahtunut, mistä minun pitäisi olla huolissani. Uskoin häntä. Tämän välimatkan takaa toiseen pitää vain luottaa, vaikka toinen ei ole sanonut aikovansa edes olla luottamuksen arvoinen - tai siis hänhän ei koe olevansa tilanteessa, jossa minulle pitäisi olla uskollinen.

Pauli sanoi, että minussa vaivaa se, että taustalla on niin paljon pimeyttä, millä hän viittasi masennukseeni. Ottaa päähän se, että sen lisäksi, että itse joudun kärsimään masennuksestani, joudun pyytelemään sitä anteeksi muilta. Tuntuu idioottimaiselta joutua selittämään, että voi kuule, en minä aina ole tällainen. Pitäisikö anoa sääliä sairauden takia vai hyväksyä masennus luonteenpiirteenä, joka vain on minussa ja jonka takia minusta ei kuulukaan tykätä?

Miksi asiasta itse eniten kärsivän pitää vielä lisäksi huolehtia ympärillä olevista ihmisistä, joita ongelma vaivaa? Eikö sen pitäisi kuitenkin eniten masentaa juuri minua itseäni, minähän sen pahan olon, pahimmillaan aivan fyysisen, tunnen?

Selitin Paulille ihan niin kuin koenkin, että vasta nyt kun olemme puhuneet harva se ilta pitkään puhelimessa, välillemme on alkanut rakentua myös tietynlaista ystävyyttä. Se ei kuitenkaan riitä minulle, mutta toisaalta se on välttämätöntä, jotta voisimme olla jotain enemmän. Pauli ei vain käsitä tätä. Yritin selittää, etten voi jäädä kaveriksi. Sanoin, että puhelumme merkitsevät minulle paljon ihan sellaisenaan. En vain yksinkertaisesti kestä sellaista, jos pitäisi puhua hänen kanssaan siitä, miten hänellä on joku toinen. "Siihen ajatukseen pitää vain alkaa sopeutua."

Minulle on ihan selvää, että jos hän löytää jonkun toisen, katkaisen välimme kokonaan, vaikka se sattuisi miten. "Sittenhän tämä on vain hidasta kuolemaa, koska se tapahtuu kuitenkin jossain vaiheessa."

Tiedän. Pelottaa. Jos nyt jo sattuu näin paljon, miten paljon se silloin koskeekaan? Pitäisi varmasti tehdä se siirto jo nyt, jotta voisin alkaa kitua sitä eroa, mutta en vain pysty. Kuvittelen, että toivoa on aina siihen asti, kunnes sitä enää yksinkertaisesti ei vain ole.

Täytyy varmaan laatia itselleni ohjeistus siitä, miten sitten käyttäydyn, _jos_ Pauli suostuu tulemaan Turkuun. Hän kyllä yritti jo alkaa kehitellä skenaariota siitä, miten häntä mahdollisesti silloin ahdistaa seurani ja miten hän ei sitten kyllä suostu tulemaan, koska hänenhän ei ole pakko tehdä mitään, mikä ahdistaa.

Ei saa itkeä. Ei saa masentua. Ei saa valvottaa. Pitää olla iloinen ja luoda positiivista ilmapiiriä. Pitää hymyillä ja nauraa. Pitää puhua urheilusta mutta lähinnä yleisesti, ei niinkään uinnista. Pitää kuunnella ja ottaa kriittisesti kantaa joihinkin merkityksettömiin juttuihin, jotta vaikuttaisi siltä, etten mielistele. Ei saa olla omituinen, ei saa kehittää kriisejä.

Hemmetti tällaista!

(Kyllä minä sen tajuan, että loppujen lopuksi on kohtalaisen positiivista jo se, että yleensä olen onnistunut kehittämään Paulia kohtaan näinkin vahvoja tunteita. Onhan se jotain vaihtelua Mikko-murehdintaan. Toisaalta Pauli on niin eri maata kuin Mikko, ettei ole ihmekään. Paulilla on temperamenttia, erikoisia kokemuksia ja näkemyksiä elämästä, itseilmaisuvoimaa ja huumorintajua. Mikko voittaa hänet vertailussa oikeastaan vain ... hitto, ajattelin kirjoittaa jotain mutta en saanut päähäni oikeasti mitään. Lopulta ainoa asia oli rusketus, mutta ei Paulinkaan iho mikään kalpea ole. Hähä. Tosi tyhmä juttu. Mikolla on lihaksikas vartalo, mutta kyllä Paulilla lihakset erottuvat vielä selkeämmin, ja hänellä ei ole sellaista luonteista rasvakerrosta kuin Mikolla. Mikko voittaa hänet kasvonpiirteiden söpöydessä, mutta siinä nuo ihmiset painivatkin eri sarjoissa. Paulin kasvoissa on särmää enemmän, hän on miehekkäämpi. Mikko kyllä otti minut tosi hyvin huomioon ja oli suloinen. Paulikin varmaan ottaisi huomioon, jos pitäisi minusta. Nyt itsekäs käytös on ymmärrettävää. Mikko ei polta, se on tietysti iso plussa, mutta toisaalta Paulikin polttaa tosi vähän, ja yleensä aina tupakalla käytyään hän on mukavampi kuin sinne mennessään.)

Joku voisi tietysti kysyä, mitä järkeä on tehdä vertailla ihmisiä, joista toinen on entinen avomies ja toinen ei suostu edes seurustelemaan. On siinä ainakin se järki, että voi sitten huomata, miten heikosti elämässä tosiaan menee: selvästi paremmalta vaikuttaa paketti, joka ei suostu tulemaan elämääni. Eli olenko tuhlannut elämääni Mikon kanssa?

Ei, en ole. Niin kuin Paulille yritin selittää, itse ainakin etsin elämässä kumppania, jonka kanssa olisi hyvä olla. Vaikka Mikko pohjimmiltaan on aika mitäänsanomaton ja tavallinen, oli hän minulle todella rakas, ja hänen kanssaan oli hyvä olla. Häneen saatoin luottaa, hänen tiesin auttavan, jos tarvetta olisi. Vaikka Mikko pettikin, en vieläkään osaa ajatella sen olleen hänen syytään. Tai no, välillä olen sitä mieltä, että hän teki todella väärin, mutta osan aikaa ajattelen, että syy oli minussa, minä ajoin hänet siihen, eikä hänellä olla vaihtoehtoja.

Hassua kuunnella, kun omenoita putoilee takapihalla.

Eilinen baari-ilta oli taas valaiseva. Menimme Minnan kanssa Onnelaan, josta positiivisena asiana voi mainita useat eri musiikkipuolet. Jotenkin vain se homma ei toimi, ei sitten millään. En tajua, miten sieltä kukaan voi löytää mitään aitoa, ja minun naamallani ei taida herua mitään muutakaan. Siellä on pitkä pöytä, joka on ilmeisesti ihan tarkoitettu lihatiskiksi, koska sen yläpuolella on tanko, joka toimii tukena (tai leuanvetotankona). Siihen ihmiset sitten nousevat hytkyttämään itseään.

Olihan siellä pakko vähän revitellä. Minna oli toisella puolella jonkin aikaa, joten minä hyppelin siihen pöydälle, vetelin leukoja tangossa, ja tanssin tyylilleni uskollisena erittäin tilaavievästi. Hetkessä siihen kerääntyi lauma vähemmän komeita miehiä. (Ei siellä koko baarissa ollut oikeastaan lainkaan edes ulkoisesti kiinnostavia ihmisiä.) Musiikkina soi Zen Cafen Todella kaunis, jota tulee tietysti laulaa muodossa "Olen todella kaunis... olen todella viisas". Niin kornia, niin kornia. Tanssiminen kyllä on kivaa, mutta ei tuollaisilla liian pienillä pöydillä pysty kunnolla liikkumaan.

Jos jotain pitää positiiviseen sävyyn runoilla, niin ainakin baarissa aina huomaa oman ainutlaatuisuutensa. Tälläydyin oikein pitkästä aikaa, laitoin kivat vaatteet (värikkäät ruutuhousut, punaisen topin ja vihreän paidan), askartelin hiukset ja valitsin kiiltävän huivin. Lopputulos miellytti omaa silmääni suuresti. Ehkä ihmisten on jopa vaikea lähestyä minua, kun kuitenkin näytän aika friikiltä keskivertobilettäjään verrattuna.

Nukuin iltakuudesta kymmeneen. Nyt pitäisi kai taas mennä nukkumaan, mutta ei oikein huvita. Ajattelen vain Paulia. Haluaisin hänet viereeni. On isosti ikävä, enkä todellisuudessa tiedä, tapaammeko enää koskaan. Viimeksihän Järvenpäässä Pauli toki vakuutti, että tuntee asioita minua kohtaan ja ettei juttumme siihen jää. Nyt sävy on ollut jatkuvasti aivan toinen. Ikävä vain tekee sen, että suostun vaikka mihin epätoivoisuuksiin ja säälittävyyksiin.

Makoilin illansuussa Romeon vieressä, häntä mahani päällä. Romeo hengitteli niin, että minä hytkyin mukana. Siitäkin tuli Pauli mieleeni, hän kun heiluttaa yleensä jalkaansa huomaamattaan tai hytkyy jotenkin muuten. Samalla sängylle maatessa koko sänky hytkyy pikkuisen.