Tänään on ollut superpsykopäivä: aamulla olin ensin psykiatrilla, sillä niin sanotulla hoitavalla lääkärilläni, ja iltapäivällä kävin perusterapeutillani. Alkoi jossain vaiheessa jo ottaa päähän jatkuva oman pään ympärillä härvääminen ja ongelmien ruotiminen.

Angst angst.

Ei pitäisi luottaa, ei hemmetti pitäisi luottaa keneenkään.

En tiedä, pitäisiköhän sittenkin kertoa tästä psykolle. En vain oikein tykkää kertoa sille asioita. Mieluummin selviäisin ihan yksin.

Harmittaa vain se, että aina välillä sitä luulee, että sittenkin kannattaisi päästää ihmisiä lähelle, antaa paloja itsestään, mutta lopulta sitä löytää itsensä sirkuskehästä näytöksen ollessa käynnissä.

Toisaalta pitäisi jaksaa luottaa itseensä ja siihen, että jossain on joku, joka näkee minut valloittavana juuri tällaisena kuin olen.

Kulkeeko elämä aina kehää? Eikö elämällä ole tarjota kuin vanhan juonen päälle rakennettuja jatko-osia? Koin tänään pelottavia flashbackeja, kun huomasin tulevani hallilta suoraan koneelle. En ehtinyt ottaa edes kenkiä jalasta, kun olin jo käynnistänyt koneen. En halua takaisin siihen addiktion tuomaan valheelliseen seurantunteeseen. En halua enää vain virtuaali-ihmisiä. Enkä jaksa olla yksin koko ajan.

Enkä toisaalta kestä tavata ihmisiä livenä, koska pelkään alkavani itkeä tai olevani vain ruma ja läski.