Miten ihminen voikin olla näin tyhmä. Myöhästyin jo kolmantena vuonna (vai olisikohan jopa neljäs) peräkkäin humanistisen tiedekunnan pääaineenvaihtopäivämäärästä. Koskaan sitä ei tiedä etukäteen, mutta viimeinen hakupäivä on joskus huhtikuussa. Soitin äsken tiedekunnan kansliaan ja kuulin, että 12. päivä oli viimeinen sauma.

Ideahan olisi vaihtaa matemaattis-luonnontieteellisestä tiedekunnasta humanistiseen, jolloin kuitenkin saisin säilytettyä matemaattis-luonnontieteellisenkin opinto-oikeuden. Siitä sitten vain kahdet FM-paperit käteen, niin helppoahan sen pitäisi olla.

Vaan kun ei ole. Taas tuli epäonnistumisen tunne, jotenkin kerjättynä vieläkin, kun tavallaan aavistin, että olen taas myöhässä. Ei paljon kiinnosta opiskella, kun pelkään, että en kuitenkaan saa mitään valmiiksi.

Hengailen irkissä vanhan ainejärjestöporukan keskuudessa, ja siellä taas tyypit kilpaa selittävät, miten paljon on otettu asuntolainaa, hankittu farmariautoja ja hommattu lapsia. Koin puistatusta. Jotenkin tuo ei vain ole Se Juttu, vaikka toisaalta tämä vanhempien nurkissa homehtuminenkin ahdistaa.

Ja ottaa päähän, kun nuo yliopistotutut ilkeilevät siitä, etten valmistu. Harmittaa, kun ne ovat niin oikeassa. En voi itse sietää tällaista saamattomuutta, ja samalla en kuitenkaan tee mitään asioiden eteen.

PAITSI ETTÄ NYT TEIN. Laitoin mailia muinaiselle graduohjaajalleni ja pyysin käväisemään irkissä. Tiedä sitten, käykö.

Toisaalta jotenkin noiden ihmisten elämäntilanteita kuunnellessa tuli omituinen tyytyväisyyden tunne. Periaatteessahan kaikki on niin kuin olen halunnutkin: saan uida, valmentaa ja kirjoittaa mutta en joudu menemään minnekään aamulla kahdeksalta.

Ja kuitenkin joka päivä itkettää.