Niin naurettavalta kuin se kuulostaakin ihan omassa päässänikin, joudun oikeasti puntaroimaan, millaista ihmistä todella etsin. Onko kriteerimies se ainoa oikea ratkaisu? Tähän mennessä niin kai on ollut - ainakaan mikään muu ihmissuhde ei ole onnistunut, ja kriteerimiestä puolestaan ei nyt ole ollut toviin tarjolla. Jari varmaankin oli ainoa, joka täytti kriteerit - tai loi ne.

Kriteerimies on pitkä ja komea, uimaritaustainen tai vähintään urheilija, älykäs ja vaikka mitä.

Kriteerimies ei koskaan osu kohdalle. Tai jos sellainen jostain löytyykin, homma ei toimi. Kriteerimies ei ymmärrä kiinnostua minusta.

Vai pitäisikö luoda uudet kriteerit? Voisiko riittää, jos vierellä olisikin joku, jonka kanssa on hyvä puhua, joka rakastaa, joka jaksaa mahdottomuuttani ja joka saa minut nauramaan?

Muutaman kerran elämässäni olen uskotellut itselleni, että tuollainen epäkriteerimies voisi olla ihan hyvä ratkaisu. Lopulta olen aina joutunut nöyrtymään ja myöntämään, ettei ihmisen suhteen voi tehdä kompromissia.

En ole malttanut olla miettimättä, olisiko minulla ja Mikolla vielä mahdollisuus. Voi olla, että sellaisen vielä voisi jostain repiä, mutta en taida enää itse olla valmis moiseen. Mikko täyttää kriteerit lähes täysin, mutta häneen ei voi luottaa, ei enää ikinä. Mikossa ei myöskään ole hiventäkään itseironiaa, ei heittäytymistä eikä jotain sellaista mystistä kohtalon voimaa, joka vain saisi kaiken tuntumaan oikealta.

Toisaalta Mikon kanssa oli ihan hyvä elää. Se on enemmän kuin juuri kenestäkään voin sanoa.

Paulissa oli sitä mystiikkaa, jonkinlaista raivoa ja elämänhimoa, särmää, lähes kiehtovaa itsekkyyttä ja piilotettua älykkyyttä. Jos saisin nyt valita, ottaisin edelleen Paulin, vaikka Mikosta saisi kauniimpia valokuvia.

Vai pitäisikö ajatella tulevaisuutta, myöntää, että harva miellyttää kuitenkaan silmää enää kymmenen saatikka kolmenkymmenen vuoden päästä? Pitäisikö etsiä jotakuta, joka voisi lykätä dementiaa tarjoamalla älyllistä haastetta?

Tai toisaalta voisi vain luovuttaa, lakata haaveilemasta. Tietyllä tavalla olen ainakin nyt sortunut luovuttajien leiriin. En jaksa välittää siitä, että elämä heittelee minua typeristä ratkaisuista vielä typerämpiin. Juuri nyt jaksan olla vain kyydissä, ihmetellä ja nauraa itselleni.

Hetken päästä varmaan keräilen taas palasiani, mutta onpahan jotain tekemistä.

Onko jotenkin väärin antaa vain mennä? Pitääkö elämää hallita? Haittaako, jos ei osaa ymmärtää itseään? Joutuuko jalkapuuhun, jos pilaa jokaisen ihmissuhteen toivomalla siitä enemmän kuin vain ystävyyttä? Katkaistaanko pää, jos ei osaa suojella itseään?

Ei tämä elämä kai kovin vaarallista voi olla. Kuolemaa voi kyllä yrittää väistellä hetken, mutta kyllä kai tässä enemmänkin kisaillaan siitä, kuka vie eniten mukanaan hautaan. Tai kenen tuhkasta kasvavat kauneimmat kukkaset.

Onko väärin haluta kaunista pintaa? Ihmisillä on jotenkin taipumus pariutua "tasoistensa" kanssa. Jos haluan mieltää itseni tasokkaaksi, minun pitäisi siis löytää tasokas partneri. Jos tyydyn johonkin kompromissiin tai sekundamieheen, teen samalla myö kompromissin itseni kanssa, jossain alitajunnassani. Empiria on myös osoittanut, että sekundamiehen voi saada tietoisella itsepetoksella riittämään hetkeksi, mutta jossain vaiheessa alitajunta aina iskee lujempaa ja saa tilanteen muuttumaan mahdottomaksi.

Eikö siis olisi viisasta pysytellä kaukana vähänkin arveluttavista ihmissuhteista? Siis kaikista ihmissuhteista.

Samalla joutuisi kai pysyttelemään hallittavalla etäisyydellä koko elämästä.