Viikonloppu on mennyt uintivalmennuskurssilla Vierumäen urheiluopistolla. Perjantaina lähdin aamulla, auto oli pakko rykäistä kuningasparkkiin vähän kyseenalaiselle paikalle. Reissasin junalla Pasilan kautta Lahteen ja sieltä bussilla tänne urheiluopistolle. Onneksi samalla junalla tuli pari turkulaista valmentajaa, ikäisiäni. Ihan jees seuraa. Jostain syystä noistakaan ei saa tehtyä altaan ulkopuolisia kavereita. Ei kai kenestäkään.

Olin pyytänyt, että voisin majoittua jossain samoilla nurkilla kuin muut turkulaisetkin, joten minut oli sijoitettu jonnekin mahdollisimman kauas kaikesta. Meni kohtalaisen kauan jo siihen, että löysin oikean rivitalonpätkän. Eipä tuolla huoneessa ole oikein voinut olla, kun sinne on luentosalista ihan minulle liian pitkä kävelymatka. Ja kylmä.

Olen suoraan sanoen kauhuissani Miikan suhteen. Yhtäkkiä kaikki on muuttunut ihan omituiseksi. Eilen lähettämiini tekstiviesteihin en saanut lainkaan vastauksia, tänään sain tosi tylyjä ja torjuvia vastauksia. Viestintä muistuttaa pelottavasti viimeisiä hetkiä Mikon kanssa. En vain halua uskoa, että tästä ei voisi tulla mitään, kun kaikki on jatkunut vasta näin vähän aikaa, ja toisaalta meillä on mennyt hyvin - tai siis niin olen kuvitellut.

En tiedä, ahdistus on iso. Tiedän asioita, joita olen tehnyt väärin ja huonosti ja tiedän, että pystyn korjaamaan paljon. Toivon vain, ettei Miika heittäisi hanskoja tiskiin.

Tunnen vain itseni ihan äärettömän kelvottomaksi, kun yksi toisensa jälkeen ihmiset sanovat, että minusta puuttuu jotain, en vain ole riittävän hyvä. En tajua. Eihän siitä ole kuin sekunti, kun kaikki oli täydellistä.