En millään tasolla tajua tätä vieläkään tapahtuneeksi. Jotenkin vain odotan koko ajan, että virhe korjautuu, aika lakkaa kulumasta väärän maailman kellon mukaan, ja kaikki palautuu normaaliksi.

Katselen parhaillaan Sliding Doors -leffaa, joka osuu aika kipeään paikkaan, vaikka onkin melko heppoinen. Siinä puntaroidaan pettämisen kanssa: miten elämä muuttuu, kun miehen petos selviää.

Nainen leikkauttaa ja värjää hiuksensa ja löytää uuden miehen. Jostain syystä en käsitä kuviota.

En voi kuvitella, että olisin mitenkään kiinnostunut kenestäkään muusta kuin Mikosta. Yritän tuntea vihaa mutta en onnistu. Mietin, miten Mikko varmasti on saanut sille tytölle uskoteltua, että kaikki on ollut väliltämme ohi. Vaikka tyttö alkuun uhosikin, ettei haluaisi Mikkoakaan tavata, en usko sitä enää hetkeäkään. Mikko on taatusti taas leperrellyt tytölle valheita, ollut ah niin ihastunut ja saanut tytön tuntemaan itsensä erityiseksi.

Kai Mikko sillä keventää omaa sydäntään.

Niin. Taas yritän olla vihainen ja syyttää Mikkoa, jotta saisin oikeutuksen pahalle ololleni. Totuus kuitenkin on, että ottaisin Mikon koska vain takaisin. En voi vieläkään uskoa hänestä mitään pahaa. Olen varma, että hän on hyvä ihminen - vika vain oli minussa. Jos saisin vielä mahdollisuuden yrittää, tekisin kaiken aivan toisin. En ikinä edes vitsailisi hänen kustannuksellaan, en voisi kuvitellakaan mollaavani häntä. Haluaisin olla hänen kanssaan, pitää hauskaa, lähteä festareille, matkustaa jonnekin Aasiaan, kiivetä vuorelle, kävellä rannalla ja puhua kaikesta.

En tajua tuota elokuvan naista, joka tietoisesti suostuu toisen naisen rooliin. Tai ehkä kuitenkin ymmärrän aavistuksen: mies vakuuttaa, että jättää tyttöystävänsä. Kaipa Mikon uusi tyttökin uskoi, ja niinhän toisaalta tapahtui. Naisten välillä varmaankin vallitsee jokin universaali kilpailu: jos saat miehen jättämään tyttöystävänsä, olet tätä tyttöä parempi.

En tiedä, mitä ajatella. Olen lohduton. Haluaisin vain käpertyä Mikon syliin.

Täällä kuitenkin maleksin jo toista viikkoa täysin vanhempieni riesani. Olo on aika tukala, mutta kai tämäkin auttaa yksinäisyyteen. Kävin siellä YTHS:n psykolla. Nyt pitäisi viikolla soitella Turun alueen kognitiivisia psykoja läpi, ja jos kellään ei ole aikaa tai kiinnostusta edes maksua vastaan nähdä minua jo nyt pian, saanen lähetteen sinne akuuttipolille. Jotenkin vain tuntuu siltä, ettei mikään psykiatri voi tätä muuttaa. Kaikki jäi Mikon kanssa niin kesken, etten pysty asennoitumaan mihinkään ylipääsemisprosessiin. En edes halua. Uskon edelleen jotenkin sairaasti, että valot syttyvät, päivä alkaa uudestaan ja tämä painajainen on ohi.

Mikkohan lupasi silloin viimeisen kerran lähtiessään, että tulee heti seuraavalla viikolla taas käymään. Tyhjiä sanoja? Nyt tänään hän ei edes tervehtinyt hallilla, vaikka varmasti näki minun itkevän.

Toisaalta, kun näen itseni nyt, en voi käsittää, miten kukaan, Mikosta puhumattakaan, voisi enää kiinnostua minusta.