En millään tasolla tajua tätä vieläkään tapahtuneeksi. Jotenkin vain
odotan koko ajan, että virhe korjautuu, aika lakkaa kulumasta väärän
maailman kellon mukaan, ja kaikki palautuu normaaliksi.
Katselen parhaillaan Sliding Doors -leffaa, joka osuu aika kipeään
paikkaan, vaikka onkin melko heppoinen. Siinä puntaroidaan pettämisen
kanssa: miten elämä muuttuu, kun miehen petos selviää.
Nainen leikkauttaa ja värjää hiuksensa ja löytää uuden miehen. Jostain syystä en käsitä kuviota.
En voi kuvitella, että olisin mitenkään kiinnostunut kenestäkään muusta
kuin Mikosta. Yritän tuntea vihaa mutta en onnistu. Mietin, miten Mikko
varmasti on saanut sille tytölle uskoteltua, että kaikki on ollut
väliltämme ohi. Vaikka tyttö alkuun uhosikin, ettei haluaisi Mikkoakaan
tavata, en usko sitä enää hetkeäkään. Mikko on taatusti taas
leperrellyt tytölle valheita, ollut ah niin ihastunut ja saanut tytön
tuntemaan itsensä erityiseksi.
Kai Mikko sillä keventää omaa sydäntään.
Niin. Taas yritän olla vihainen ja syyttää Mikkoa, jotta saisin
oikeutuksen pahalle ololleni. Totuus kuitenkin on, että ottaisin Mikon
koska vain takaisin. En voi vieläkään uskoa hänestä mitään pahaa. Olen
varma, että hän on hyvä ihminen - vika vain oli minussa. Jos saisin
vielä mahdollisuuden yrittää, tekisin kaiken aivan toisin. En ikinä
edes vitsailisi hänen kustannuksellaan, en voisi kuvitellakaan
mollaavani häntä. Haluaisin olla hänen kanssaan, pitää hauskaa, lähteä
festareille, matkustaa jonnekin Aasiaan, kiivetä vuorelle, kävellä
rannalla ja puhua kaikesta.
En tajua tuota elokuvan naista, joka tietoisesti suostuu toisen naisen
rooliin. Tai ehkä kuitenkin ymmärrän aavistuksen: mies vakuuttaa, että
jättää tyttöystävänsä. Kaipa Mikon uusi tyttökin uskoi, ja niinhän
toisaalta tapahtui. Naisten välillä varmaankin vallitsee jokin
universaali kilpailu: jos saat miehen jättämään tyttöystävänsä, olet
tätä tyttöä parempi.
En tiedä, mitä ajatella. Olen lohduton. Haluaisin vain käpertyä Mikon syliin.
Täällä kuitenkin maleksin jo toista viikkoa täysin vanhempieni riesani.
Olo on aika tukala, mutta kai tämäkin auttaa yksinäisyyteen. Kävin
siellä YTHS:n psykolla. Nyt pitäisi viikolla soitella Turun alueen
kognitiivisia psykoja läpi, ja jos kellään ei ole aikaa tai
kiinnostusta edes maksua vastaan nähdä minua jo nyt pian, saanen
lähetteen sinne akuuttipolille. Jotenkin vain tuntuu siltä, ettei
mikään psykiatri voi tätä muuttaa. Kaikki jäi Mikon kanssa niin kesken,
etten pysty asennoitumaan mihinkään ylipääsemisprosessiin. En edes
halua. Uskon edelleen jotenkin sairaasti, että valot syttyvät, päivä
alkaa uudestaan ja tämä painajainen on ohi.
Mikkohan lupasi silloin viimeisen kerran lähtiessään, että tulee heti
seuraavalla viikolla taas käymään. Tyhjiä sanoja? Nyt tänään hän ei
edes tervehtinyt hallilla, vaikka varmasti näki minun itkevän.
Toisaalta, kun näen itseni nyt, en voi käsittää, miten kukaan, Mikosta puhumattakaan, voisi enää kiinnostua minusta.
sunnuntai, 7. toukokuu 2006