Tämä menee nyt jo aivan naurettavuuksiin.

Lähdetään nyt ihan perusjutuista.

Yksi: ihmiset pitävät iloisista ihmisistä.
Kaksi: Minä en ole iloinen ihminen.

Olisihan se kiva, jos voisi vain päättää, että hei, nytpä tästä eteenpäin en murehdikaan menneitä, en ala itkeä hölmösti kesken keskustelun, en pelkää, että joku satuttaa.

Periaatteessa nuo kuulostavat ihan asioilta, jotka tosiaan voisi vain päättää jättää pois, mutta en kun tiedä, miten se tehdään.

Arvostan suoruutta, mutta ilmeisesti siinäkin törmään seinään: jos kerron, mitä todella päässäni liikkuu, seuraa lähinnä kaaos, koska päässäni tosiaan vallitsee sellainen. Viimeksi tänään olen saanut kuulla, miten minusta ei yhtään tiedä, mitä ajattelen, kun koko ajan vaihdan mielialaa.

Niin. En tiedä itsekään. Onneksi on uimahalli.